1. Heidän huutamisensa on sangen usein ylivallan tavoittelua ja heidän hävyttömyytensä tai itsepäisyytensä avonaista julistamista; kun ei heillä ole muutoin voimaa päästä halujensa perille, koettavat he kirkunallaan ja nyyhkinällään pysyä vaatimuksissaan ja oikeuksissaan. Se on ikäänkuin heidän pyyteittensä peittelemätöntä jatkamista, ja samalla sisältyy siihen jonkunlainen vastalause niiden sortoa ja vääryyttä vastaan, jotka kieltävät heiltä sen, mitä he tahtovat.

§ 112. 2. Joskus johtuu heidän huutamisensa sentään todellisesta tuskasta tai todellisesta surusta, ja on ikäänkuin heidän valitustaan niiden rasittaessa.

Nämä molemmat itkun lajit voidaan huolellisesti tarkastamalla vaivatta eroittaa lasten näöstä, katseista, eleistä ja etenkin heidän äänensä sävystä, mutta kumpaakaan ei ole siedettävä ja vielä vähemmän suosittava.

1. Uppiniskaista tai kiukuttelevaa parkumista ei olisi millään muotoa siedettävä, koska se olisi vain heidän halujensa liehittelemistä ja niiden intohimojen kiihoittamista, joiden masentaminen on meidän tärkein tehtävämme; ja jos se tapahtuu, kuten usein käy, heti sen jälkeen, kun heitä on jostakin syystä kuritettu, hävittää se täydelleen kaikki tuon kurituksen hyvät vaikutukset, sillä jokainen rangaistus, joka jättää heidät sellaisen uhmailevan vastustuksen tilaan, tekee heidät vain entistään pahemmiksi. Lapsiin kohdistetut kiellot ja kuritukset osuvat kaikki väärään ja menettävät tehonsa, ell'eivät ne murra heidän tahtoansa, opeta heitä hillitsemään intohimojansa ja taivuta ja notkista heidän mieltänsä noudattamaan sitä, mitä heidän vanhempaansa järki heille nyt neuvoo, ja ell'eivät ne niin valmista heitä tottelemaan sitä, mitä heidän oma järkensä heille myöhemmin määrää. Mutta jos jossakin asiassa on vastustettu heidän mieltänsä ja sitten kuitenkin sallitaan heidän kirkua ja huutaa, vahvistetaan siten vain heidän halujansa ja sukoillaan heidän pahankurisuuttansa, ja he pitävät sen jälkeen aina kiinni oikeuksistaan ja päättävät tyydyttää mielitekonsa ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Tässäkin on sentähden uusi todistus vitsan yleistä käyttämistä vastaan, sillä milloin tähän äärimmäiseen keinoon turvaudutaan, ei riitä ainoastaan heidän pieksemisensä ja lyömisensä, vaan on sitä jatkettava siksi, kunnes huomataan heidän mielensä alistuneen, siksi kunnes he nöyrinä ja kärsivällisinä mukautuvat rangaistukseen, minkä taas voi parhaiten huomata heidän itkustaan ja siitä, että he lakkaavat siitä käskettäessä. Ilman sitä on lasten piiskaaminen vain kiukustunutta hirmuvaltaa, ja heidän ruumiinsa rääkkääminen, kun ei samalla tehdä hyvää sielulle, on vain pelkkää julmuutta eikä kuritusta. Niinkuin tämä seikka ilmaisee meille syyn, miksi lapsia on vain harvoin kuritettava, niin estää se myös heitä sitä ansaitsemasta. Sillä jos rankaiseminen, milloin tahansa siihen ryhdyttäisiinkin, toimitettaisiin täten ilman kiivautta ja kiukkua, maltillisesti ja kuitenkin samalla tehoisasti, jakelematta iskuja ja kipua raivon vallassa ja kaikkea yhdellä kerralla, vaan hitaasti, puhumalla järkeä väliin, tarkkaamalla kurituksen vaikutusta ja pysähtymällä heti, kun se on tehnyt heidät taipuisiksi, katuviksi ja säyseiksi, tarvitsisivat he enää harvemmin samanlaista rangaistusta, koska he olisivat oppineet huolellisesti välttämään rikkomusta, josta se oli seurauksena. Sitäpaitsi estäisi tämä menettelytapa, kun ei rangaistuksen teho olisi hävinnyt siitä syystä, että se olisi ollut liian heikko eikä tarpeeksi ponteva, sitä tulemasta myös liian rajuksi, jos herkeämme siitä heti, kun huomaamme sen vaikuttaneen mieleen ja parantaneen sen. Sillä kun lasten torumista ja pieksemistä olisi aina mahdollisimman vähissä määrin harjoitettava, pysyy vihastuksen kuumuudessa annettu rangaistus harvoin noissa mainituissa rajoissa, vaan on useimmiten ankarampi kuin pitäisi, vaikka se sitten osoittautuukin yhtä kaikki riittämättömäksi.

§ 113. 2. Useat lapset ovat kärkkäitä itkemään pienimmästäkin tuskasta, jota he joutuvat kärsimään, ja pieninkin kiusa, joka heille sattuu, saa heidät valittamaan ja ulvomaan. Vain harvat lapset käyttäytyvät tässä suhteessa toisella tavalla, sillä kun se on heidän ensimmäinen luonnollinen keinonsa ilmoittaa vaivansa ja tarpeensa ennenkuin he osaavat puhua, tukee sääli, jonka katsotaan kuuluvan tuolle hennolle ijälle, älyttömästi tätä taipumusta ja saa sen siten jatkumaan kauvan senkin jälkeen, kun he ovat jo oppineet puhumaan. Myönnän kyllä, että lasten hoitajain velvollisuutena on sääliä heitä, milloin he kärsivät jotakin todellista kipua, mutta sitä ei ole näytettävä surkuttelemalla heitä. Auttakaa heitä ja huojentakaa heidän oloansa miten parhaiten taidatte, mutta älkää millään muotoa antautuko voivottelemiseen. Se vain pehmentää heidän mieltään ja saa heidät kärsimään pienimmästäkin kiusasta, mikä heille tapahtuu, koska uudet vastoinkäymiset vajoavat yhä syvemmälle siihen sielun osaan, joka yksinään tuntee, ja tekevät sinne suurempia haavoja kuin ne muutoin olisivat tehneet. Heitä pitäisi karkaista kaikkia kärsimyksiä, erittäinkin ruumiin kärsimyksiä vastaan, eivätkä he saisi olla herkkätuntoisia muille kuin sellaisille, jotka johtuvat vilpittömästä häpeästä ja elävästä kunnian tajunnasta. Ne lukuisat vastoinkäymiset, jotka meitä odottavat elämämme varrella, vaativat, ett'ei meidän tule olla liian arkoja jokaisesta pikku vammasta. Mikä ei saa mieltämme tasapainostaan, tekee vain heikon vaikutuksen ja saa aikaan vain hyvin pientä kiusaa. Vain elonhenkiemme kärsiminen tuottaa ja pitkittää tuskaa[97]. Tämä mielen lujuus ja tunteettomuus on paras ase, mitä meillä voi olla elämän yleisiä onnettomuuksia ja odottamattomia sattumuksia vastaan, ja kun se on luonteen ominaisuus, joka on saavutettavissa harjoituksella ja totuttelemisella paremmin kuin millään muulla tavalla, pitäisi sen sovelluttaminen käytäntöön alottaa hyvissä ajoin, ja onnellinen onkin se, kenelle sitä on opetettu jo varhain. Samoin kuin ei tätä sielun velttoutta, jota meidän pitäisi estää ja parantaa, minun tietääkseni mikään niin edistä lapsissa kuin parkuminen, niin ei taas toiselta puolen mikään niin sitä ehkäise ja vähennä kuin se seikka, ett'ei heidän anneta sillä tavoin valittaa ja huutaa. Jos he satuttavat itseään lievästi törmäämällä jotakin esinettä vastaan tai putoamalla, ei heitä pitäisi surkutella putoamisestaan, vaan käskeä alkamaan uudelleen; paitsi että siten lakkautetaan heidän itkunsa, on se myöskin tehokkaampi keino parantaa heidän huolimattomuutensa ja estää heitä kaatumasta seuraavalla kerralla, kuin toruminen ja voivotteleminen. Mutta loukatkoot he itseään miten tahansa, estäkää heitä huutamasta, ja se tuottaa heille paraiten rauhaa ja huojennusta sillä hetkellä, samoin kuin se karkaisee heitä tulevaisuuden varalle.

§ 114. Edellinen itkun laji vaatii ankaruutta vaimentamisekseen, ja missä ei katse eikä jyrkkä kielto tehoa, täytyy se tehtävä jättää selkäsaunalle, sillä kun tuollainen parkuminen saa alkunsa ylpeydestä, uppiniskaisuudesta ja kiukusta, täytyy taivuttaa tahto, josta kaikki paha lähtee, ja saada se tottelemaan, menettelemällä niin ankarasti, että sen on pakko alistua. Mutta kun tämä jälkimmäinen itkemisen laji johtuu tavallisesti mielen pehmeydestä, siis kokonaan vastakkaisesta syystä, pitäisi sitä käsitellä lempeämmin. Suostutteleminen tai ajatusten johtaminen toisaalle tai heidän ruikutustensa nauraminen olisivat ehkä ensi aluksi sopivia keinoja; mutta tässä tapauksessa tulee ottaa huomioon olosuhteet ja lapsen erikoinen luonnonlaatu. Siitä ei voida antaa mitään varmoja, muuttumattomia sääntöjä, vaan on se jätettävä vanhempain tai kasvattajan ymmärtävään harkintaan. Mutta niin paljon luulen voivani sentään sanoa ylimalkaan, että tätäkin itkun lajia olisi herkeämättä vastustettava ja että isän olisi arvovallallaan se aina keskeytettävä, lisäämällä enemmän tai vähemmän ankaruutta katseisiinsa tai sanoihinsa aina sen mukaan, kuinka vanha lapsi on ja kuinka itsepäinen hän on luonteeltaan; mutta aina tulee isän olla kylliksi jyrkkä tehdäkseen lopun heidän niiskumisestaan ja saadakseen järjestyksen aikaan.

§ 115. Pelkurimaisuus ja rohkeus liittyvät niin läheisesti ylempänä mainittuihin luonteen ominaisuuksiin, että lienee paikallaan kiinnittää niihin tässä huomiota. Pelko on tunne, josta oikein ohjattuna voi olla oma hyötynsä. Ja vaikka oman itsemme rakastaminen harvoin onkin pitämättä sitä valppaana ja voimakkaana meissä, saatetaan sentään mennä liiallisuuksiin rohkeudessakin: huimapäisyys ja vaaran halveksiminen onkin yhtä järjetöntä kuin vapiseminen ja kyyristeleminen pienimmänkin onnettomuuden uhatessa. Pelko on annettu meille varoittajaksi valppauttamme teroittamaan ja opettamaan meitä kavahtamaan lähenevää onnettomuutta; ja jos sentähden joku ei lainkaan välitä uhkaavasta tuhosta eikä arvostele oikein vaaraa, vaan syöksyy siihen päätä pahkaa, olkoon uhka sitten kuinka suuri tahansa, ottamatta ensinkään lukuun, mitä hyötyä tai mitä seurauksia siitä voisi olla, ei hän osoita järjellisen olennon päättäväisyyttä, vaan eläimellistä kiihkomieltä. Kenellä on tämänluonteisia lapsia, hänellä ei ole muuta tehtävää kuin herättää hiukan heidän järkeänsä, jota itsesäilytysvaisto saa heidät piankin kuuntelemaan, ell'ei (mikä useimmiten tapahtuu) joku muu intohimo tempaa heitä suin päin mukaansa, heidän ennättämättään miettiä tai harkita mitään sen lähemmin. Kärsimyksen karttaminen on niin luonnollista ihmissuvulle, ett'ei luullakseni kukaan voi olla sitä pelkäämättä, koska pelko onkin juuri levottomuutta jonkun meille vastenmielisen seikan aavistetusta tapahtumisesta. Ja sentähden, jos joku syöksyy vaaraan, saatammekin sanoa, että se tapahtuu tietämättömyyden johtaessa tai jonkun voimakkaamman intohimon käskystä, koska ei kukaan voi siihen määrään vihata itseään, että hän asettuisi onnettomuuden ulottuville vapaasta tahdostaan ja etsisi vaaraa pelkän vaaran takia. Jos siis ylpeys, turhamaisuus tai sokea raivo saavat lapsen tukahduttamaan pelkonsa tai estävät häntä kuuntelemasta sen neuvoa, on niitä sopivilla keinoilla hillittävä, jotta harkinta pääsisi edes hiukan jäähdyttämään hänen pikaisuuttansa ja pakottaisi hänet punnitsemaan, onko yritys uhkan arvoinen. Mutta kun tämä on virhe, johon lapset eivät tee itseänsä niin usein syyllisiksi, en ryhdy tässä erikoisemmin käsittelemään sen korjaamista. Mielen heikkous on yleisempi puute ja se vaatiikin sentähden suurempaa huolta.

Urhoollisuus on ikäänkuin toisten hyveiden suoja ja tuki, ja ilman rohkeutta voinee mies tuskin pysyä lujana velvollisuudessaan ja täyttää tosiaankin kunnon miehen tehtävät.

Rohkeus, joka opettaa meitä kestämään vaaroja, joita pelkäämme, ja kärsimyksiä, joita tunnemme, on erinomaisen hyödyllinen sellaisessa elämäntilassa kuin meidän, jossa meitä uhkaavat hyökkäykset joka haaralta; ja sentähden onkin hyvin viisasta pukea lapset tähän asevarustukseen niin varhain kuin mahdollista. Myönnän kyllä, että luonteen synnynnäiset ominaisuudet merkitsevät tässä hyvin paljon, mutta sielläkin, missä ne ovat puutteelliset ja missä sydän on itsessään heikko ja arka, voidaan oikeata menettelytapaa noudattaen päästä suurempaan päättäväisyyteen. Mitä on tehtävä estääkseen nuorena istutettua säikähtelevää arkuutta ja jokaisesta pienimmästäkin tuskasta yltyvää ruikuttelua murtamasta lasten mieltä, siitä olen jo puhunut; miten on karaistava heidän luonnettaan ja kohotettava heidän rohkeuttaan, jos huomaamme heidän liiaksi taipuvan pelkoon, sitä tulee edelleen harkita.

Oikean urhoollisuuden käsitän minä rauhalliseksi mielenmaltiksi ja häiriintymättömäksi velvollisuuden täyttämiseksi, mikä onnettomuus sitten väijyisikään tai mikä vaara sitten miehen polulla odottaisikaan. Mutta kun niin harvat täysikasvuisetkaan siihen pääsevät, ei meidän tule odottaa sitä lapsilta. Mutta jotakin voidaan aina tehdä, ja ymmärtäväinen johto voi huomaamattomin astein viedä heidät tässä suhteessa pitemmälle kuin aavistetaankaan.