Tämän tärkeän kohdan laiminlyöminen heidän ollessaan nuoria on ehkä syynä siihen, että on niin harvoja, joilla on tämä oivallinen ominaisuus täydessä laajuudessaan silloin, kuu he ovat miehiksi varttuneet. Minä en puhuisi tähän tapaan luonnostaan niin urhoollisen kansan keskuudessa kuin meidän kansamme, jos ajattelisin todellisen uljuuden merkitsevän vain rohkeutta taistelukentällä tai elämän halveksimista vihollisen uhatessa. Myönnän kyllä, ett'ei tämä ole vähin osa siitä, eikä suinkaan voida kieltää laakeriseppeleiden ja kunnianosoitusten aina hyvällä syyllä kuuluvan niiden urhoollisuudelle, jotka panevat henkensä alttiiksi isänmaan puolesta. Mutta siinä ei ole kaikki. Vaarat karkaavat kimppuumme muuallakin kuin tappotanterilla, ja vaikka kuolema onkin kauhujen kuningas, niin näyttävät ruumiillinen tuska, häpeä ja köyhyys kylläkin kamalilta ja kykenevät saattamaan useimmat ihmiset suunniltaan, milloin ne vain uhkaavat käydä heihin käsiksi; ja niitä on henkilöitä, jotka eivät välitä vähääkään yhdestä tai toisesta niiden joukossa, mutta jotka pelkäävät ankarasti muita. Oikea urhoollisuus on valmiina kaikenlaisten vaarojen varalle ja seisoo järkkymätönnä, mikä onnettomuus sitä uhanneekin. Minä en suinkaan tarkoita, ett'ei sitä mikään pelko häiritsisi. Missä vaaraa ilmenee, siinä me emme myös voi olla tuntematta levottomuutta, ell'emme ole suorastaan tylsän typeriä; missä vaaraa on, siinä täytyy myös olla vaaran tajua ja pelkoa niin paljon, että se pitää meidät virkeinä ja kiihoittaa tarkkaavaisuuttamme, intoamme ja tarmoamme, kuitenkaan hämmentämättä järkemme tyyntä toimintaa tai estämättä sen käskyjen täyttämistä.
Ensimmäinen askel tämän jalon ja miehekkään lujuuden saavuttamiseksi on, kuten olen jo ylempänä maininnut, lasten huolellinen varjeleminen kaikenlaiselta pelästymiseltä heidän ollessaan vielä nuoria. Katsokaa, ett'ei heihin istuteta arkailevaa levottomuutta harkitsemattomilla puheilla tai päästetä peloittavia esineitä heitä säikähdyttämään. Se turmelee ja hämmentää useinkin elonhenget siihen määrään, etteivät he enää milloinkaan toivu entiselleen, vaan että he koko elämänsä ajan, milloin vain he aavistavatkaan jotakin peloittavaa tai näkevät siitä haameenkaan, pysyvät sekaannuksissaan ja hädissään: heidän ruumiinsa on tarmoa vailla, heidän mielensä poissa suunniltaan, ja mies on tuskin oma itsensä, eikä hän juuri kykene mihinkään rauhalliseen tai järkevään tekoon. Johtuuko tämä sitten elonhenkien totunnaisesta liikkeestä, jonka on aiheuttanut ensimmäinen voimakas vaikutelma, tai heidän elimistönsä muuttumisesta jollakin vielä salaperäisemmällä tavalla, se vain on varmaa, että usein niin tapahtuu. Kaikkiallahan nähdään esimerkkejä henkilöistä, jotka heikossa, arassa mielessään kantavat koko ikänsä nuorempana sattuneen pelästymisen seurauksia, ja sentähden on tätä onnettomuutta koetettava mahdollisuuden mukaan estää.
Seuraavana tehtävänämme on vähitellen totuttaa lapsia esineisiin, joita he liiaksi pelkäävät. Mutta tässä on noudatettava suurta varovaisuutta, jott'ei pidetä liikaa kiirettä eikä yritetä tämän seikan korjaamista liian aikaisin ja siten lisätä pahaa sitä parantamatta. Silloin kun pienokaisia vielä kanniskellaan sylissä, on niitä helppo varjella näkemästä peloittavia esineitä, ja ennenkuin he osaavat puhua ja kykenevät käsittämään, mitä heille sanotaan, jaksavat he tuskin seurata niitä järkisyitä ja perusteluja, joiden avulla heille koetettaisiin todistaa, ett'ei ole mitään pahaa noissa säikähdyttävissä esineissä, joihin me tahtoisimme heitä totuttaa ja joita me siinä tarkoituksessa toisimme vähitellen heitä lähemmäksi ja lähemmäksi. Ja sentähden onkin sentapainen menettely heidän suhteensa harvoin tarpeellinen ennenkuin sitten vasta, kun he jo juoksentelevat ympäriinsä ja osaavat puhua. Mutta jos kuitenkin sattuisi, että lapset alkaisivat kammoksua jotakin esinettä, jota ei ole helppo pitää loitolla heidän näkyvistään, ja että he osoittaisivat kaunistumisen merkkejä, milloin he vain sen huomaisivat, on käytettävä kaikkia keinoja tuon pelon vaimentamiseksi, johtamalla heidän ajatuksensa toiseen suuntaan tai liittämällä tuohon säikähdyttävään esineeseen jotakin muuta mieluista ja huvittavaa, siksi kunnes se tulee heille tutuksi eikä tuota heille enää häiriötä.
Me saatamme luullakseni tehdä sen huomion, että vastasyntyneille lapsille ovat kaikki näkyvät esineet, jotka eivät loukkaa silmiä, aivan samantekeviä, ja että he eivät pelkää enemmän neekeriä tai jalopeuraa kuin imettäjäänsä tai kissaa. Mikä sitten myöhemmin erinäisissä muotojen ja värien yhtymissä heitä kauhistuttaa? Ei mikään muu kuin niihin esineihin liittyvä aavistus vaarasta. Jos lapsi nauttisi joka päivä uuden imettäjän rintaa, ei hän otaksuakseni pelästyisi kasvojen muuttumista enempää kuuden kuukauden kuin kuudenkymmenen vuodenkaan vanhana. Syynä siihen seikkaan, ett'ei lapsi tahdo suostua vieraaseen, on siis se, että kun hän on tottunut saamaan ravintoa ja ystävällistä kohtelua vain yhdeltä tai kahdelta henkilöltä, jotka ovat aina hänen lähettyvillään, pelkää hän vieraan syliin tultuaan joutuvansa kauvas siitä, mikä antaa hänelle nautintoa ja ruokaa ja mikä joka hetki täyttää hänen usein toistuvat tarpeensa; ja sentähden valtaa hänet pelko imettäjän poistuessa.
Ainoa seikka, mitä me luonnostamme pelkäämme, on kärsimys tai nautinnon menettäminen. Ja kun ne eivät liity minkään näkyväisen esineen muotoon, väriin tai kokoon, emme me pelkää niitä, ennenkuin me olemme tunteneet niiden aiheuttamaa kipua tai päässeet jollakin tavalla tietoisuuteen siitä, että ne voivat tuottaa meille vahinkoa. Liekin ja tulen viehättävä kirkkaus ja loiste miellyttävät lapsia siihen määrään, että he ensimmältä aina tahtovat käydä siihen käsiksi; mutta kun jatkuva kokemus on siihen yhtyvän ankaran kivuntunteen avulla vakuuttanut heille, kuinka julma ja armoton se on, pelkäävät he koskea siihen ja karttavat sitä huolellisesti. Kun nyt pelon perustus on tällainen, ei ole vaikeata keksiä, mistä se kulloinkin johtuu ja miten se on parannettava kaikissa aiheettoman kauhun tapauksissa. Ja kun mieli on vahvistunut niitä vastaan ja kun se on oppinut hallitsemaan omia liikkeitään ja tavallisia säikähtelyjään vähäpätöisemmissä tilaisuuksissa, on se sille hyvää valmistelua kohtaamaan todellisempia vaaroja. Lapsenne kirkaisee ja juoksee tiehensä sammakon nähdessään; antakaa jonkun toisen ottaa se kiinni ja laskea se maahan hyvän matkan päähän lapsesta; totuttakaa häntä ensin katsomaan sitä, ja kun hän voi sen tehdä, tulemaan sitä lähemmäksi ja näkemään sen hyppimistä ilman mielenliikutusta, sitten koskettamaan sitä keveästi, kun sitä pidetään alallaan jonkun toisen kädessä, ja niin edelleen, siksi kunnes hän rohkenee käsitellä sitä yhtä pelottomasti kuin perhosta tai varpusta[98]. Samalla tavalla voidaan poistaa mikä turha kauhu tahansa, kunhan vain ei menetellä liian kiireisesti ja pakoteta lasta uudelle varmuuden asteelle, ennenkuin hän seisoo täysin lujasti edellisellä. Niin on harjoitettava nuorta sotilasta elämän taisteluun ja samalla huolehdittava siitä, ett'ei hänelle uskotella useampia seikkoja vaarallisiksi kuin mitkä todellisuudessa ovat vaarallisia, ja että mitä huomaattekaan hänen pelkäävän enemmän kuin syytä on, te koetatte suostuttaa häntä siihen vain huomaamattomin astein, jotta hän lopulta heittää arkuutensa, voittaa vaikeuden ja suoriutuu asiasta kunnialla. Tämäntapainen usein toistuva menestys saa hänet vakuutetuksi siitä, ett'ei vaara aina olekaan niin varma tai niin suuri, kuin meidän pelkomme kuvittelee, ja että paras keino selviytyä siitä ei ole suinkaan pakoon juokseminen tai hämmentyneenä, masentuneena ja neuvottomana kauhun valtaan joutuminen silloin, kun kunniamme tai velvollisuutemme vaatii meitä käymään päin.
Mutta kun nyt lasten osoittaman pelon pääasiallisimpana perustuksena on kärsimys, käy heitä karkaiseminen ja vahvistaminen pelkoa ja vaaraa vastaan totuttamalla heitä kestämään kärsimyksiä. Tätä pitänevät hellät vanhemmat hyvin luonnottomana menettelynä lapsia kohtaan, ja useimmista ehkä tuntuu järjettömältä yrittää suostuttaa jotakin kärsimyksen tunteeseen hankkimalla hänelle kärsimystä. Sanottaneen ehkä: "Siten voidaan herättää lapsessa vastenmielisyyttä henkilöä kohtaan, joka hänelle kärsimystä tuottaa, mutta ei voida milloinkaan saada häntä pitämään kärsimyksestä itsestään. Tämähän on kummallista menettelyä: Te ette tahtoisi lapsia piestävän eikä rangaistavan heidän vikojensa takia, vaan te kehoitatte rääkkäämään heitä silloin, kun he käyttäytyvät hyvin, tai vain rääkkäämisen itsensä takia." En epäile lainkaan tuollaisia vastaväitteitä tehtävän ja minun katsottavan joutuneen ristiriitaan omien sanojeni kanssa tai antautuneen pelkkiin haaveiluihin moista esittäessäni. Minä myönnän, että sen asian hoidossa on noudatettava suurta varovaisuutta, ja sentähden ei olekaan pahaksi, että ehdotukseni hyväksyvät tai siihen kiintyvät vain sellaiset henkilöt, jotka kykenevät tarkkaan harkintaan ja jotka punnitsevat kaikki seikat perinpohjaisesti. Minä en tahtoisi lapsia ankarasti piestävän heidän virheittensä takia, koska minä en tahtoisi heidän pitävän ruumiillista kipua suurimpana rangaistuksena; ja minä tahtoisin, että heidät pantaisiin joskus kärsimään kipua silloinkin, kun he käyttäytyvät hyvin, yhä samasta syystä, nimittäin että he harjaantuisivat sitä kestämään, pitämättä sitä kaikkein suurimpana pahana. Missä määrin kasvatus voi totuttaa nuorisoa sietämään kipua ja kärsimyksiä, sen osoittaa riittävästi Spartan esimerkki; ja ken on kerran päässyt niin pitkälle, ett'ei hän enää katso ruumiillista kipua suurimmaksi pahaksi tai sellaiseksi pahaksi, jota hänen tulisi eniten pelätä, hän on astunut melkoisen askeleen hyvettä kohti. Mutta minä en ole kylliksi järjetön ehdottamaan lakedaimonilaista kuria otettavaksi käytäntöön meidän aikanamme ja meidän valtiollisissa oloissamme. Mutta kuitenkin sanon minä, että lasten vähittäinen totuttaminen kestämään jonkun verran ruumiillista kipua vaipumatta pelosta kasaan on erinomainen keino vahvistaa heidän mieltänsä ja laskea perustus rohkeudelle ja päättäväisyydelle koko heidän tulevan elämänsä ajaksi.
Ensimmäinen askel sitä päämäärää kohti astutaan silloin, kun ei voivotella heitä eikä anneta heidän itsensäkään voivottaa kaikista pikku kivuista. Mutta tästähän minä olen jo muualla puhunut[99].
Seuraava keino on joskus varta vasten tuottaa heille kärsimystä; mutta on tarkoin huolehdittava siitä, että se tapahtuu silloin, kun lapsi on hyvällä päällä ja kun hän on vakuutettu sen henkilön hyvästä tarkoituksesta ja ystävällisyydestä, joka häntä satuttaa, ja vakuutettu juuri sillä hetkellä, jolloin häntä satutetaan. Ei saa näyttäytyä pienintäkään merkkiä vihasta tai suuttumuksesta yhdellä puolen, eikä säälistä tai katumuksesta toisella puolen, ja tarkoin on valvottava, ett'ei siinä mennä pitemmälle, kuin mitä lapsi voi sietää valittamatta, ymmärtämättä sitä väärin tai pitämättä sitä rangaistuksena. Näin asteittain etenemällä ja noudattamalla tällaista varovaisuutta olen minä nähnyt lapsen juoksevan nauraen matkaansa saatuaan monta kipeätä kepiniskua selkäänsä, lapsen, joka muutoin olisi ratkennut huutamaan saman henkilön tylystä sanasta tai tuntenut kylmän katseen katkeraksi rangaistukseksi. Saattakaa lapsi herkeämättömällä huolenpidollanne ja ystävyydellänne vakuutetuksi täydellisestä rakkaudestanne, ja hän oppii vähitellen horjumatta ja valittamatta sietämään hyvinkin tuskallista ja ankaraa kohtelua teidän taholtanne: sitähän näemme lasten tekevän joka päivä leikkiessään keskenään. Mitä aremmaksi lapsenne huomaatte, sitä enemmän tulee teidän sopivina hetkinä etsiä tilaisuuksia häntä tällä tavalla karaistaksenne. Pääasiallisimpana taitonanne siinä on alottaa sellaisesta, mikä tuottaa vain hyvin vähän kipua, ja jatkaa sitten edelleen huomaamattomin astein leikkiessänne tai iloisesti kujeillessanne hänen kanssaan tai kehuessanne häntä; ja kun olette kerran saanut hänet pitämään kiitosta, joka hänelle annetaan hänen lujuudestaan, riittävänä hyvityksenä hänen kärsimyksestään, kun hän on oppinut katsomaan kunnianasiakseen sellaisten näytteiden antamista miehuudestaan ja kun hänen mielestään urhouden ja lujuuden maine on parempi kuin pienen kivun välttäminen tai sen vapiseva arasteleminen, on teillä syytä toivoa, että hän ajan ja varttuvan järkensä avulla pääsee lopultakin pelkurimaisuutensa herraksi ja kykenee parantamaan luonteensa heikkouden. Mikäli hän kasvaa suuremmaksi on häntä johdettava rohkeampiin yrityksiin, kuin niihin hänen luonnollinen mielenlaatunsa häntä vetäisi; ja milloin tahansa hänen huomataan peräytyvän kokeesta, josta on syytä luulla hänen suoriutuvan kunnialla, jos hänellä vain olisi päättäväisyyttä ryhtyä siihen, on häntä siinä ensimmältä avustettava ja häpeästä puhumalla vähitellen siihen yllytettävä, kunnes lopulta käytäntö antaa enemmän varmuutta ja kunnes hän sitä täydellisesti hallitsee; hänen suoritustaan on sitten palkittava innokkaalla kiittelemisellä ja muiden kunnioittavalla mielipiteellä. Kun hän on näistä harjoituksista saanut niin paljon päättäväisyyttä, ett'ei vaaran arasteleminen enää säikähdytä häntä tekemästä sitä, mitä hänen pitäisi tehdä; kun ei pelko enään äkillisissä tai arveluttavissa tilaisuuksissa hämmennä hänen mieltänsä, pane hänen ruumistaan vapisemaan ja saa häntä kykenemättömäksi toimintaan tai juoksemaan tiehensä, silloin on hänellä järjelliselle olennolle kuuluva rohkeus, ja juuri sellaista lujuutta tulisi meidän totuttamisen ja harjoituksen avulla koettaa hankkia lapsillemme, milloin siihen vain sopivia tilaisuuksia tarjoutuu.
§ 116. Minä olen lapsissa usein havainnut erään seikan, nimittäin sen, että milloin he ovat vain saaneet valtaansa jonkun voimattoman olennon, ovat he taipuvaisia kohtelemaan sitä huonosti: useinkin rääkkäävät he ja pitelevät hyvin raa'asti linnunpoikia, perhosia ja muita sellaisia eläinraukkoja, jotka joutuvat heidän käsiinsä, ja tekevätpä kaiken tämän näennäisellä nautinnollakin. Tätä heidän menettelyään olisi luullakseni tarkoin valvottava, ja jos heillä on tosiaankin taipumuksia sellaiseen julmuuteen, opetettava heille kokonaan toisenlaista käytöstä. Sillä totuttautuminen kiduttamaan ja tappamaan eläimiä paaduttaa vähitellen heidän mieltään myöskin ihmisiä kohtaan, ja kenen ilona ovat alhaisempien olentojen kärsimykset ja tuhoaminen, hän ei tule olemaan erikoisen halukas säälimään tai hyväntahtoisesti kohtelemaan omankaan sukunsa jäseniä. Meidän lainkäyttömme ottaakin tämän seikan huomioonsa sulkemalla teurastajat tuomioistuimista, jotka ratkaisevat elämän ja kuoleman kysymyksiä[100]. Lapsia pitäisi alusta alkaen kasvattaa inhoamaan minkä tahansa elävän olennon tappamista tai kiduttamista, ja heitä olisi opetettava olemaan vahingoittamatta tai tuhoamatta mitään, ell'ei se tapahdu jonkun jalomman olennon suojelemiseksi tai eduksi. Ja jos tosiaankin koko ihmissuvun suojeleminen, mikäli hänestä riippuu, olisi jokaisen sydämmenasiana, mikä jokaisen velvollisuutena epäilemättä onkin ja mikä tarjoaa oikean pohjan uskontomme, valtiotaitomme ja siveysoppimme järjestelylle, olisi maailma paljoa rauhallisempi ja laadullisempi kuin se on. Mutta varsinaiseen aiheeseemme palatakseni en minä voi muuta kuin ylistää erään tuntemani äidin lempeyttä ja viisautta, hänellä kun oli aina tapana noudattaa tytärtensä toiveita, milloin vain joku heistä halusi koiria, oravia, lintuja tai muita sellaisia pikku eläimiä, jotka tavallisesti tuottavat nuorille tytöille niin suurta iloa; mutta sitten, kun he olivat ne saaneet, täytyi heidän ehdottomasti pidellä niitä hyvin ja valvoa huolellisesti, ett'ei niiltä mitään puuttunut tai ett'ei niille tehty pahaa. Sillä jos he hoitivat niitä huolimattomasti, pidettiin sitä suurena vikana, joka usein toi mukanaan niiden menettämisen tai ainakin hankki heille varmat nuhteet; siten oppivat he jo varhain huolellisuutta ja hyväntahtoisuutta. Ja minun nähdäkseni pitäisikin tosiaan ihmisiä jo kehdosta lähtien totuttaa kohtelemaan lempeästi kaikkia tuntevia olentoja, niin ett'eivät he vahingoittaisi eivätkä hävittäisi kerrassaan mitään.
Minä en voi tulla muuhun vakaumukseen, kuin että tämä mielihyvä, jota lapset tuntevat tehdessään pahaa, millä minä tarkoitan minkä tahansa olennon tai esineen hyödytöntä vahingoittamista, ja että erikoisesti se nautinto, jota he tuntevat saadessaan kärsimään jonkun, joka suinkin kärsiä voi, on vain vierasta, ulkopuolelta tullutta viettymystä, tavan ja seuran luomaa tottumusta. Lapsia opetetaan lyömään ja nauramaan, kun he saavat toisia sattumaan tai näkevät näille jotakin vahinkoa tapahtuvan, ja melkein koko heidän ympäristönsä esimerkki vahvistaa heitä tässä mielentilassa. Historia ei kerro eikä puhu melkein mistään muusta kuin tappelemisesta ja tappamisesta, ja valloittajille (jotka ovat enimmäkseen vain ihmissuvun suuria teurastajia) suotu kunnia ja maine johtaa kasvavaa nuorisoa yhä enemmän harhaan, niin että se täten joutuu pitämään murhaamista ihmisen kiitettävimpänä työnä ja sankarillisimpana hyveenä. Tällä tavalla istutetaan meihin luonnotonta julmuutta, ja mitä inhimillinen tunne inhoaa, siihen totuttaa ja suostuttaa meidät tapa, asettamalla sen eteemme kunnian tieksi. Siten muuttuu muodin ja yleisen mielipiteen pakotuksesta nautinnoksi sellainen toiminta, joka ei itsessään nautintoa ole eikä voikaan olla. Tätä seikkaa olisi pidettävä tarkoin silmällä ja jo varhain ryhdyttävä sen korjaamiseen, kehittämällä ja suosimalla sen sijasta kokonaan vastakkaisia ja luonnollisempia sydämmen ominaisuuksia, hyväntahtoisuutta ja sääliä, mutta yhä samoin varovaisin keinoin, joita on sovitettava myös muihin kahteen ylempänä mainittuun luonteenvikaan. Ehkäpä ei ole tässä kohden tarpeetonta lisätä sitä muistutusta, ett'ei niihin vahinkoihin tai vaurioihin, jotka sattuvat leikkiessä tai jotka johtuvat varomattomuudesta tai tietämättömyydestä ja joita ei pidetä loukkauksina tai joita ei ole tehty vahingoittamisen tarkoituksessa, vaikka niillä ehkä joskus olisi varsin tuhoisiakin seurauksia, ole kiinnitettävä kerrassaan mitään tai vain hyvin lievää huomiota. Sillä minä en voi luullakseni liian usein teroittaa mieliin, että millaiseen pahaan tekoon lapsi osoittautuukaan syylliseksi ja millaisia sen seuraukset ovatkaan, on sen käsittelyssä pidettävä silmällä vain sitä seikkaa, mistä juuresta se lähtee ja mihin tottumukseen se mahdollisesti johtaa; ja sen mukaan olisi kuritus säänneltävä, eikä lapsi saisi kärsiä mitään rangaistusta vahingosta, jonka hän on voinut tuottaa leikkiessään tai huomaamattomuuksissaan. Korjattavat virheet lähtevät sydämmestä, ja jos ne ovat joko sellaisia, että aika parantaa ne, tai sellaisia, joista ei mitään pahoja tottumuksia seuraa, on kulloinkin sattuvan senluontoisen teon, millaisia epämiellyttäviä asianhaaroja siihen liittyykään, annettava mennä menojaan ilman nuhteita.