§ 117. Toinen keino herättää inhimillisiä tunteita ja pitää niitä vireillä nuoressa väessä on totuttaa tätä kohteliaisuuteen puheissaan ja käyttäytymisessään alempiinsa ja halvempaan kansaan, etenkin palvelijoihin suhtautuessaan. Eihän ole tavatonta nähdä säätyläisperheiden lasten komentelevan talon palvelijoita pöyhkein sanoin, viskelevän näille haukkumanimiä ja esiintyvän kaikin puolin kopeasti näitä kohtaan, ikäänkuin nämä olisivat toista alempaa rotua ja lajia. Olkoot sitten huono esimerkki, edullinen yhteiskunnallinen asema tai luontainen turhamielisyys syynä tähän korskeuteen, joka tapauksessa on sitä vastustettava tai kitkettävä se pois, ja säyseä, kohtelias, ystävällinen käytös alhaisempiakin ihmisluokkia kohtaan saatava sen sijaan. Tällä eivät he menetä tutuistakaan ylemmyydestään, vaan päinvastoin suurenee eroitus ja heidän arvovaltansa vahvistuu, kun rakkaus yhtyy alemmissa ulkonaiseen kunnioitukseen ja kun henkilökohtaisella arvonannolla on osansa heidän alistuvaisuudessaan; ja palvelijat suorittavat tehtävänsä halukkaammin ja iloisemmin, jos he huomaavat, ett'ei heitä halveksita siitä syystä, että kohtalo on asettanut heidät muiden tasoa alemmas isäntiensä jalkojen juureen. Sattuman luoma ulkonaisten elämänsuhteiden erilaisuus ei saa opettaa lapsia lakkaamaan kunnioittamasta ihmisluontoa. Mitä enemmän heillä on omaisuutta, sitä ystävällisemmiksi tulisi heitä kasvattaa ja sitä säälivämmiksi ja lempeämmiksi niitä veljiään kohtaan, jotka ovat joutuneet alemmille asteille ja jotka ovat saaneet varallisuudesta niukemman osan. Jos heidän sallitaan jo kehdosta lähtien kohdella ihmisiä huonosti ja raa'asti, koska he isänsä arvon takia luulevat päässeensä jonkunlaiseen valta-asemaan heihin nähden, on se parhaimmassa tapauksessa todistus kelvottomasta kasvatuksesta; mutta ell'ei ryhdytä mihinkään ehkäiseviin toimenpiteisiin, paisuttaa se vähitellen heidän luontaisen korskeutensa kaikkien alempisäätyisten totunnaiseksi halveksimiseksi. Ja mihin päättyy tämä kaiken todennäköisyyden mukaan muuhun kuin sortoon ja julmuuteen?

§ 118. Lasten uteliaisuus (josta minulla on jo ollut tilaisuus lausua pari sanaa pykälässä 108) on vain tietämisen halua, ja sentähden olisi sitä edistettävä, ei ainoastaan hyvänä merkkinä, vaan myöskin oivallisena luonnon lahjoittamana välikappaleena heidän synnynnäisen tietämättömyytensä poistamiseksi, tietämättömyyden, joka ilman tätä toimeliasta tutkisteluhalua tekisi heistä tylsiä ja hyödyttömiä olentoja. Keinot, joiden avulla sitä voi edistää ja pitää virkeänä ja innokkaana, ovat minun nähdäkseni seuraavat:

1. Jos lapsi tekee joitakin kysymyksiä, ei niitä tule estää eikä paheksua, eikä niille saa millään ehdolla nauraa, vaan on kaikkiin hänen tiedusteluihinsa vastattava ja selitettävä asia, josta hän haluaa tietoja, niin tarkoin, että hän tajuaa sen niin hyvin, kuin on mahdollista hänen ijälleen ja käsityskyvylleen. Mutta älkää hämmentäkö hänen ymmärrystään sellaisilla selityksillä ja ajatuksilla, jotka ovat sen yläpuolella, eikä sellaisten asiain moninaisuudella ja paljoudella, joilla ei ole mitään tekemistä hänen hetkellisen tarkoituksensa kanssa. Pankaa merkille, mihin hänen mielensä kullakin kysymyksellä tähtää, älkääkä millä sanoilla hän sen lausuu; ja kun olette valistanut ja tyydyttänyt häntä siinä kohdassa, saatte nähdä, kuinka hänen ajatuksensa avartuvat ja kuinka häntä voivat sopivat vastaukset viedä pitemmälle, kuin te ehkä osasitte kuvitellakaan. Sillä tieto on yhtä mieluisaa ymmärrykselle kuin valo silmille: lapset iloitsevat ja pitävät siitä aivan erinomaisesti, etenkin jos he näkevät, että heidän kyselynsä otetaan huomioon ja että heidän tiedonhaluansa avustetaan ja suositaan. Enkä minä epäilekään, että suurena syynä siihen, miksi monet lapset antautuvat kokonaan typeriin askarruksiin ja tuhlaavat kaiken aikansa mitättömällä, turhalla tavalla, on se seikka, että heidän uteliaisuuttansa on ehkäisty ja heidän tiedustelujansa lyöty laimin. Mutta jos heitä olisi kohdeltu suopeammin ja kunnioittavammin ja jos olisi vastattu heidän kysymyksiinsä heidän täydelliseksi tyytyväisyydekseen, kuten olisi pitänyt tehdä, en taas lainkaan epäile, että he olisivat paremmin mielistyneet oppimiseen ja tietojensa kartuttamiseen, siinä kun olisi heille ollut tarjona alituista uutuutta ja vaihtelevaisuutta, mitä juuri lapset rakastavat, kuin samaan leikkiin ja samoihin leikkikaluihin, joihin he yhä uudelleen ja uudelleen palaavat.

§ 119. 2. Paitsi että on vakavasti vastattava heidän kysymyksiinsä ja valistettava heidän ymmärrystänsä kaikessa, missä he vain haluavat, ikäänkuin olisi se asia hyvinkin tärkeä, on lisäksi käytettävä erikoisia kehumiskeinoja. Puhuttakoon heidän kuultensa heidän kunnioittamainsa henkilöiden tiedoista siinä ja siinä asiassa, ja koska me olemme kaikki jo kehdosta alkaen turhamaisia ja itserakkaita olentoja, imarreltakoon heidän kunnianhimoansa seikoilla, jotka ovat heille hyväksi ja annettakoon heidän ylpeytensä johtaa heidät ryhtymään puuhiin, joista voi olla heille hyötyä. Tälle pohjalle rakentaen tulette piankin huomaamaan, ett'ei ole tehoisampaa kannustinta saamaan vanhinta lasta oppimaan ja tietämään kaikkea, mitä te vain haluatte, kuin jos te panette hänet opettamaan sitä nuoremmille veljilleen ja sisarilleen.

§ 120. 3. Samoin kuin ei ole lasten tiedusteluja halveksien kohdeltava, niin on myöskin tarkkaa huolta pidettävä siitä, ett'ei heille milloinkaan anneta petollisia ja vältteleviä vastauksia. He huomaavat varsin helposti, milloin heitä vähäksytään tai vedetään nenästä, ja he oppivat hyvin näppärästi ne välinpitämättömyyden, teeskentelyn ja viekkauden temput, joita he huomaavat muiden käyttävän. Meidän ei tule yleensäkään missään keskustelussa vääristellä totuutta, mutta kaikkein vähimmin puhellessamme lasten kanssa; sillä jos me pelaamme heidän kanssaan epärehellistä peliä, emme me ainoastaan petä heidän toiveitaan ja seiso heidän tietojensa tiellä, vaan me turmelemme myös heidän viattomuutensa ja opetamme heille paheista kurjimman. He ovat ikäänkuin matkustajia, jotka ovat äskettäin saapuneet vieraaseen maahan, maahan, mistä he eivät tiedä mitään; meidän tulisi sentähden pitää omantunnon asianamme, ett'emme vain johtaisi heitä harhaan. Ja vaikk'eivät heidän kysymyksensä aina tunnukaan varsin tärkeiltä, on niihin kuitenkin vakavasti vastattava, sillä vaikka ne näyttäisivätkin meistä (joille ne ovat jo aikoja sitten tunnettuja) tiedusteluilta, joihin ei olisi maksanut vaivaa ryhtyä, on niillä kuitenkin merkityksensä niille, jotka eivät mitään tiedä. Lapsille on kaikki se vierasta, minkä me tunnemme; ja kaikki, mitä he kohtaavat, on aluksi heille outoa, niinkuin se oli kerran meillekin: onnellinen se, ken tapaa hyväntahtoisia ihmisiä, jotka säälivät hänen tietämättömyyttään ja auttavat häntä pääsemään siitä.

Jos te tai minä joutuisimme nyt yht'äkkiä Japaniin kaikkine viisauksinemme ja tietoinemme, joista me olemme ehkä niin ylpeitä, että me hyvin kernaasti halveksimme lasten ajatuksia ja tiedusteluja, jos me, sanon minä, yht'äkkiä joutuisimme Japaniin, tekisimme me epäilemättä (mikäli haluaisimme saada tietoja kaikesta, mikä on siellä välttämätöntä tietää) tuhansia kysymyksiä, jotka jostakin pöyhkeästä ja välinpitämättömästä japanilaisesta tuntuisivat varsin joutavilta ja hävyttömiltä, vaikka ne meistä olisivatkin erinomaisen asiallisia ja tärkeitä ratkaista; ja me olisimme hyvin iloisia tavatessamme miehen, joka olisi kylliksi avulias ja kohtelias tyydyttääkseen uteliaisuuttamme ja valistaakseen tietämättömyyttämme.

Kun jotakin uutta osuu heidän silmiinsä, tekevät lapset yleensä tuon vieraan tavallisen kysymyksen: "Mitä tuo on?" Sillä eivät he useinkaan tarkoita mitään muuta kuin nimeä, ja jos sentähden ilmoitetaan heille, miten sitä ja sitä nimitetään, vastataan useinkin riittävästi heidän tiedusteluunsa. Ja seuraavana kysymyksenä on tavallisesti: "Mihin sitä käytetään?" Ja siihen olisi vastattava totuudenmukaisesti ja suoraan: esineen käytäntö olisi selitettävä ja esitettävä tapa, millä se täyttää tarkoituksensa, sikäli kuin lasten käsityskyvylle sopii. Ja niin olisi tehtävä selkoa kaikista muistakin seikoista, joita he siitä utelevat, eikä heitä olisi milloinkaan päästettävä menemään, ennenkuin heidän tiedonhalunsa on tyydytetty niin hyvin, kuin se on heille mahdollista ja ennenkuin heidät on vastauksilla johdettu tekemään uusia kysymyksiä. Ja ehkäpä eivät nämä keskustelut ole täysikasvuisellekaan miehelle niin kokonaan turhia ja merkityksettömiä, kuin me olemme taipuvaisia luulemaan. Tiedonhaluisten lasten luonnolliset, oppimattomat päähänpälkähtämät tuovat useinkin esiin seikkoja, jotka saavat harkitsevan miehen ajatukset työskentelemään. Ja minun luullakseni voidaan useinkin oppia enemmän lapsen odottamattomista kysymyksistä kuin miesten haasteluista, jotka jaarittelevat aina yhtä ja samaa lainakäsitteidensä ja kasvatuksensa ennakkoluulojen mukaisesti.

§ 121. 4. Ehkäpä ei ole joskus niinkään tarkoituksetonta kiihoittaa heidän uteliaisuuttansa tuomalla outoja ja uusia esineitä heidän näkyvilleen, herättääkseen siten heidän tiedusteluhaluaan ja hankkiakseen heille tilaisuuden päästä niistä selville; mutta jos heidän uteliaisuutensa johtaisi heidät sattumalta kysymään sellaista, mitä heidän ei tulisi tietää, on paljoa parempi sanoa heille suoraan, että se on asia, jota ei heidän tarvitse tietää, kuin suoriutua heistä jollakin valheella tai tyhjänpäiväisellä vastauksella.

§ 122. Näsäviisas kielevyys, joka joskus esiintyy niin varhain lapsissa, perustuu ominaisuuksiin, jotka harvoin liittyvät voimakkaaseen ruumiinrakenteeseen tai jotka harvoin kypsyvät voimakkaaksi arvostelukyvyksi. Jos olisi toivottavaa tehdä lapsesta pirteämpi haastelija, löytyisi minun luullakseni kylläkin keinoja sen päämäärän saavuttamiseksi: mutta minä uskon viisaan isän mieluummin näkevän poikansa kyvykkäänä ja hyödyllisenä silloin, kun hänestä on tullut mies, kuin nokkelana seurustelijana ja muiden hupina silloin, kun hän on vielä lapsi: vaikka, jos sekin seikka otettaisiin pohdittavaksi, minä luulenkin voivani sanoa, ett'ei ole läheskään niin hauskaa kuulla lapsen lavertelevan miellyttävästi kuin tekevän oikeita järkipäätelmiä. Kiihoittakaa sentähden hänen tiedonhaluaan, minkä vain voitte, tyydyttämällä hänen kysymyksiään ja valistamalla hänen arvostelukykyään, mikäli sitä käy valistaminen. Milloin hänen keksimänsä selitys on kutakuinkin mukiinmenevä, antakaa hänen saada siitä kunniaa ja kiitosta; ja kun se on kokonaan poissa suunnilta, ohjatkaa häntä hellävaroen oikealle tielle, nauramatta hänen erehdystään; ja jos hän osoittaa erikoista halua järkevästi keskustella eteensä osuvista esineistä ja asioista, niin pitäkää, minkä voitte, huolta siitä, ett'ei kukaan pääse tukahduttamaan tätä taipumusta hänessä tai johtamaan sitä harhaan puhelemalla hänelle viekkaalla ja valheellisella tavalla. Sillä kaiken lopuksi ansaitsee tämä henkemme korkein ja tärkein kyky suurinta huolta ja tarkkuutta viljelyksessään, koska järkemme oikea kehittäminen ja harjoittaminen on korkein täydellisyys, minkä ihminen voi tässä elämässä saavuttaa.

§ 123. Vastakohtana tälle toimekkaalle, tiedonhaluiselle luonteenlaadulle voidaan joskus lapsissa huomata mistään piittaamatonta huolimattomuutta, mielenkiinnon puutetta kaikkeen ja jonkunlaista joutavoimista silloinkin, kun he ovat varsinaisessa työssään. Tämä velton haluton mielenlaatu on minun nähdäkseni pahimpia ominaisuuksia, mitä lapsessa voi ilmetä, samoin kuin se on vaikeimpia parantaa, jos se on synnynnäistä laatua. Mutta kun siitä voidaan muutamissa tapauksissa helposti erehtyä, on pidettävä tarkkaa huolta siitä, että saadaan oikea käsitys tuosta kevytmielisestä hutiloimisesta kirjojen ääressä tai muissa toimissa, jota lapsissa joskus valitetaan. Heti kun isä alkaa aavistaa, että hänen poikansa on vetelys luonteeltaan, täytyy hänen ottaa perinpohjainen selko siitä, onko hän huolimaton ja välinpitämätön kaikissa puuhissaan, vai onko hän vain toisissa hidas ja laiska, mutta toisissa taas tarmokas ja pirteä. Sillä vaikka me havaitsemmekin hänen laiskottelevan kirjansa ääressä ja antavan suuren osan aikaa, minkä hän viettää kamarissaan tai lukuhuoneessaan, kulua turhaan, ei meidän kuitenkaan tule heti päättää, että se johtuu hänen luonteensa velttoudesta. Sehän saattaa aiheutua lapsellisuudesta tai siitä, että hän pitää jotakin sellaista asiaa lukemista miellyttävämpänä, joka kokonaan kiinnittää hänen ajatuksensa, eikä hän pidä kirjastaan, kuten luonnollista onkin, koska siitä on tehty hänelle pakollinen puuha. Päästäkseen tästä seikasta täydellisesti selville, on tarkastettava häntä leikkiessä, jolloin hän on poissa lukuhuoneestaan ja vapaana lukutunneistaan, seuraamassa omia taipumuksiaan, ja pantava merkille, onko hän silloin eloisa ja toimelias, ryhtyykö hän omasta alotteestaan mihinkään ja työskenteleekö hän tarmolla ja innolla siksi, kunnes on täyttänyt sen, mitä aikoi, vai uinaileeko hän aikansa laiskana ja välinpitämättömänä. Jos tämä hitaus esiintyy vain silloin, kun hänen on tutkittava kirjaansa, on se minun luullakseni helposti parannettavissa. Mutta jos se on hänen luonteensa ominaisuuksia, vaatii sen poistaminen hiukan enemmän vaivaa ja tarkkuutta.