§ 124. Jos te voitte hänen innostumisestaan leikkiin tai mihinkä muuhun asiaan tahansa, mihin hänen päähänsä pälkähtää ryhtyä varsinaisten työtuntiensa väliajoilla, varmuudella päättää, ett'ei hän ole luonnostaan taipuvainen laiskuuteen, vaan että yksistään mieltymyksen puute kirjaansa tekee hänet huolimattomaksi ja vitkastelevaksi silloin, kun hän joutuu sen ääreen, on ensimmäisenä keinona yritettävä puhua hänelle ystävällisesti hänen järjettömästä ja haitallisesta käyttäytymisestään, hän kun siten menettää melkoisen osan aikaa, jonka hän voisi säästää huvitteluihinsa; mutta hänelle on puhuttava vain tyynesti ja lempeästi, eikä kovin paljoa ensi rupeamalla, esitettävä vain lyhyesti nämä yksinkertaiset ja selvät järkisyyt. Jos se auttaa, olette voittanut vaikeuden mitä toivottavimmalla tavalla, järjen ja lempeyden avulla. Ell'ei tämä lievempi menettely johda mihinkään tuloksiin, niin koettakaa saada hänet häpeämään käytöstään, nauramalla häntä sen takia ja kysymällä joka päivä hänen tullessaan pöytään, ell'ei ole vieraita saapuvilla, kuinka kauvan hän sinä päivänä viipyi työssänsä: ja ell'ei hän ole suorittanut sitä siinä ajassa, mikä voidaan kohtuudella otaksua häneltä siihen kuluvan, tehkää hänestä pientä pilkkaa ja naurakaa hänen hitauttaan, mutta älkää nuhdelko häntä, vaan kohdelkaa häntä hiukan kylmästi aina siihen asti, kunnes hän parantaa tapansa, ja käskekää hänen äitiänsä, kasvattajaansa ja koko ympäristöänsä tekemään samoin. Ell'ei tämäkään tee toivomaanne vaikutusta, sanokaa silloin hänelle, ett'ei opettaja häiritse häntä enää sen kauvemmin huolehtiessaan hänen kasvatuksestaan ja ett'ette te enää halua kuluttaa varojanne hänen vain suotta tuhlatakseen aikaansa hänen kanssaan, mutta koska hän pitää enemmän siitä ja siitä (leikistä, johon hän on parhaiten mieltynyt) kuin kirjoistaan, saa hän nyt puuhata vain sitä; ja niin pankaa hänet täydellä todella askaroimaan mielileikissään ja pitäkää häntä siinä säännöllisesti ja kujeilematta sekä aamulla että iltapäivällä siksi, kunnes hän kyllästyy siihen kokonaan ja tahtoisi mistä hinnasta tahansa vaihtaa sen jälleen muutamiin tunteihin kirjansa ääressä. Mutta kun te näin teette leikistä hänelle pakollisen työn, täytyy teidän tarkoin valvoa itse tai käskeä joku muu valvomaan, että hän on tosiaankin herkeämättä puuhassa ja ett'ei hän pääse laiskottelemaan siinäkin. Minä kehoitin teitä itseänne valvomaan häntä, sillä maksaa kylläkin isän vaivan, mitä toimia hänellä muutoin olisikin, omistaa pari, kolme päivää pojalleen ja poistaa hänestä niin vakava vika kuin työssä vetelehtiminen.

§ 125. Tällaisia parannuskeinoja esitän minä käytettäväksi, mikäli on kysymyksessä leväperäisyys, joka ei johdu lapsen yleisestä luonnonlaadusta, vaan joka perustuu erikoiseen, myöhemmin omaksuttuun lukuhaluttomuuteen, mikä on huolellisesti tutkittava ja eroitettava. Mutta vaikka te siis seuraattekin häntä silmillänne nähdäksenne, mitä hän askartelee sinä aikana, joka on hänen vapaasti käytettävissään, ei teidän kuitenkaan tule antaa hänen huomata, että te tai joku muu niin teette, sillä se voisi estää häntä seuraamasta omaa viettymystään, ja kun hän on kokonaan sitä täynnä eikä kuitenkaan teitä peläten uskalla ryhtyä hommaan, johon hänen päänsä ja sydämmensä häntä käskevät, lyö hän laimin kaiken muun, josta hän ei enää välitä, ja näyttää niin laiskalta ja saamattomalta, vaikka hänen mielensä itse asiassa palaa puuhaan, mihin teidän silmänne tai tietämisenne pelko estää häntä antautumasta. Päästäksenne selville tästä seikasta täytyy huomioinnin tapahtua silloin, kun te ette ole lähettyvilläkään, niin ett'ei häntä paina pieninkään epäilys siitä, että joku häntä tarkastelee. Näinä täydellisen vapauden hetkinä tulee teidän panna joku henkilö, johon voitte luottaa, katsomaan, kuinka hän käyttää aikansa ja kuluttaako hän sen toimettomana ja kuhnustellen, kun hän on ilman pienintäkään estettä jätetty omien taipumustensa valtaan. Siitä, mitä hän puuhailee tuollaisina vapaina hetkinään, saatatte helposti havaita, johtaako häntä luonteen veltto huolimattomuus vaiko vastenmielisyys kirjoja kohtaan silloin, kun hän laiskottelee ja vetelehtii kaiket opiskeluaikansa.

§ 126. Jos joku vika hänen ruumiinrakenteessaan tekee hänen mielensä alakuloiseksi, ja jos hän on jo luonnostaan saamaton ja uneksiva, ei tämä taipumus lupaa hyvää eikä se ole helpoimpia käsitellä, koska se tuo tavallisesti mukanaan huolettomuuden tulevaisuudesta ja koska siltä siis puuttuu nuo kaksi voimakasta toiminnan kannustinta, ennakkomurhe ja mieliteko; miten nämä on herätettävä ja miten niitä on kehitettävä silloin, kun luonto on antanut lapselle kylmän ja niille vastakkaisen mielenlaadun, siinä onkin kysymys. Heti kun olette tullut vakuutetuksi siitä, että näin on lapsenne laita, täytyy teidän huolellisesti tutkia, eikö ole olemassa mitään, joka häntä miellyttäisi, ja päästä selville, mistä hän eniten pitää; ja jos osutte havaitsemaan hänen mielessään joitakin erikoisia viettymyksiä, niin kiihoittakaa niitä, minkä voitte, ja käyttäkää niitä saadaksenne hänet työhön ja edistääksenne hänen ahkeruuttaan. Jos hän pitää kiitoksesta tai leikistä tai hienoista vaatteista j.m.s., tai jos hän toiselta puolen pelkää kipua, häpeää tai teidän vihastumistanne j.n.e., mikä tahansa häntä eniten miellyttääkään, lukuun ottamatta laiskuutta, joka ei voi koskaan ajaa häntä työhön, käyttäkää sitä reipastuttaaksenne häntä ja saadaksenne hänet liikkeelle. Sillä kun on kysymyksessä tällainen tarmoton luonne, ei teidän tarvitse pelätä kehittävänne hänen mielitekojaan liian voimakkaiksi niitä suosimalla, kuten kaikissa muissa tapauksissa. Mutta niitä juuri puuttuu, ja sentähden on ponnisteltava niiden herättämiseksi ja kiihoittamiseksi, sillä missä ei ole mielitekoja, siinä ei ole harrastustakaan.

§ 127. Ell'ette näillä keinoilla pääse vielä kylliksi vaikuttamaan lapseenne nostaaksenne hänen tarmoaan ja toimeliaisuuttaan, täytyy teidän pitää häntä jossakin säännöllisessä ruumiillisessa työssä, jotta hän tottuisi tekemään jotakin. Jos häntä voitaisiin tiukasti pitää jossakin opiskelupuuhassa, olisi se parempi keino totuttaa häntä harjoittamaan ja kehittämään henkeänsä. Mutta kun siinä on kysymyksessä näkymätön ahkeruus ja kun ei kukaan voi sanoa, milloin hän laiskottelee siinä, milloin ei, on teidän parasta keksiä hänelle ruumiillista työtä, jossa hänen täytyy herkeämättä ahertaa ja pysyä; ja jos se on samalla hiukan vaivalloista ja häpeällistä, ei se ole lainkaan pahemmaksi, koska hän väsyy siihen sitä pikemmin ja koska se siten antaa hänelle halun palata jälleen kirjansa ääreen. Mutta katsokaa tarkoin, kun vaihdatte hänen kirjansa muuhun työhön, että panette hänelle sellaisen tehtävän ja vaaditte sen suoritettavaksi niin pian, ett'ei hänelle jää pienintäkään tilaisuutta laiskottelemiseen. Vasta sitten, kun olette tällä tavalla saanut hänet tarkkaavaksi ja uutteraksi kirjansa ääressä, voitte te, kun hän on suorittanut lukutyönsä määrätyssä ajassa, suoda hänelle palkinnoksi hiukan helpotusta toisesta tehtävästä ja vähentää sitä aina sen mukaan, kuinka huomaatte hänen vakaantuvan ahkeruudessaan, jopa saatte sen lopulta kokonaan poistaakin, kun hänen vetelehtimisensä kirjan ääressä on parantunut.

§ 128. Me olemme ylempänä[101] huomauttaneet, että vaihtelevaisuus ja vapaus ilahduttavat lapsia ja tekevät heidän leikkinsä heille mieluisiksi, ja ett'ei sentähden kirjaa tai mitään muutakaan, jota tahtoisimme heidän oppivan, olisi määrättävä heille pakolliseksi tehtäväksi. Tämän unohtavat heidän vanhempansa, kasvattajansa ja opettajansa niin helposti, ja kun he niin kärsimättöminä pakottavat heidät askareihin, joita he pitävät heille hyödyllisinä, eivät he malta salavihkaa houkutella heitä niihin antautumaan, ja lapset taas puolestaan oppivat piankin yhä toistetuista käskyistä eroittamaan, mitä heiltä vaaditaan ja mitä ei vaadita. Kun tämä hairahdus menettelytavassa on kerran tehnyt lapselle kirjan vastenmieliseksi, on sen korjaaminen alotettava toisesta päästä. Ja koska silloin on jo liian myöhäistä yrittää muuttaa hänen opiskeluaan leikiksi, on teidän ryhdyttävä aivan päinvastaiseen keinoon: tarkatkaa, mistä leikistä hän eniten pitää, määrätkää hänet sitä harjoittamaan ja pakottakaa hänet leikkimään niin ja niin monta tuntia joka päivä, ei rangaistuksena leikkimisestä, vaan ikäänkuin häneltä vaadittuna työnä. Ell'en erehdy, on tämä muutamissa päivissä kyllästyttävä hänet siinä määrin mielileikkiinsä, että hän suostuu kernaammin kirjaansa tai mihin muuhun tahansa kuin siihen, erittäinkin jos se vapauttaa hänet osasta hänelle määrättyä leikkityötä; ja niin voidaan hänen sallia käyttää osa leikkityöhön varatusta ajasta lukemiseen tai johonkin muuhun toimeen, josta hänellä on todellista hyötyä. Tätä pidän minä ainakin tehoisampana parannuskeinona kuin jos turvauduttaisiin kieltoihin (jotka tavallisesti vain kiihoittavat mielitekoa) tai johonkin muuhun rangaistukseen tämän seikan korjaamiseksi, sillä kun te olette kerran ylenmäärin tyydyttänyt hänen halunsa (mikä saattaa huoletta tapahtua kaikessa muussa paitsi syömisessä ja juomisessa) ja saanut hänet kyllästymään siihen, mitä tahtoisitte hänen karttavan, olette istuttanut häneen perinpohjaisen vastenmielisyyden, eikä teidän tarvitse enää myöhemmin niin kovin pelätä hänen jälleen himoitsevan samaa asiaa.

§ 129. Minä pidän sitä seikkaa kyllin selvänä, että lapset yleensä vihaavat joutenoloa. Ainoana huolena on siis vain heidän toimeliaan mielensä säännöllinen suuntaaminen sellaiseen, mistä on heille hyötyä; ja jos te tahdotte siihen päästä, on teidän tehtävä kaikesta, mihin tahtoisitte heidän ryhtyvän, heille huvitus eikä pakollinen velvollisuus. Jotta te voisitte suoriutua siitä vaikeudesta niin, ett'eivät he lainkaan huomaisi teillä olevan siinä mitään osaa, esitän minä tässä seuraavan keinon, nimittäin, että teidän tulee kyllästyttää heidät siihen, mitä ette soisi heidän tekevän, määräämällä ja käskemällä heidät tekemään sitä yhden tai toisen tekosyyn varjolla siksi, kunnes he alkavat inhota sitä. Jos poikanne esimerkiksi leikkii liiaksi hyrrällään ja lyömäsiimallaan, niin määrätkää hänet jatkamaan sitä leikkiä niin ja niin monta tuntia joka päivä ja katsokaa, että hän myöskin sen tekee, ja te olette huomaava hänen piankin väsyvän siihen ja tahtovan päästä siitä. Kun te täten teette ne huvitukset, joita ette hyväksy, hänelle pakolliseksi velvollisuudeksi, ryhtyy hän ilomielin ja omasta alotteestaan sellaisiin toimiin, joita te soisitte hänen harjoittavan, eritotenkin jos niitä ehdotetaan hänelle palkinnoksi hänelle määrätyn leikkityön suorittamisesta. Sillä jos häntä käsketään joka päivä suomimaan hyrräänsä niin kauvan, että hän kyllästyy siihen riittävästi, ettekö usko hänen tarttuvan innokkaasti kirjaansa, jopa haluavan päästä sen ääreen, jos te lupaatte sen hänelle palkinnoksi siitä, että hän on reippaasti suominut hyrräänsä koko määrätyn ajan? Lapset eivät askarteluissaan, kunhan ne vain sopivat heidän ijälleen, välitä suurestikaan siitä, mitä he kulloinkin puuhailevat: arvon, minkä he antavat yhdelle esineelle toisen edellä, lainaavat he muilta, niin että mitä heidän ympäristönsä sanoo palkinnoksi, on se palkintoa heidänkin mielestään. Tällä tavalla on heidän kasvattajansa vallassa määrätä, onko sarkahyppy[102] palkintona tanssista vaiko tanssi sarkahypystä, onko hyrrän pyörittäminen vai lukeminen, koppipeli vaiko pallokartan tutkiminen heistä hauskempaa ja miellyttävämpää, koska kerran kaikki, mitä he haluavat, on saada olla toimessa, ja, kuten he luulevat, oman vapaan valintansa mukaisessa toimessa, minkä heille suovat ikäänkuin tunnustuksen osoituksena heidän vanhempansa tai muut henkilöt, joita he kunnioittavat ja joiden suosiossa he tahtoisivat pysyä. Näin ohjattu ja muiden huonolta esimerkiltä varjeltu lapsiparvi oppisi minun uskoakseni poikkeuksetta lukemaan, kirjoittamaan ja tekemään mitä vain tahdotaan yhtä hartaasti ja mieltyneesti kuin muut harjoittavat tavallisia leikkejään: ja kun vanhin olisi ensin saatu tähän menettelyyn tottumaan ja kun siitä olisi tullut ikäänkuin talon vallitseva tapa, olisi yhtä mahdotonta estää heitä oppimasta edellisiä, kuin on ylipäänsä vaikeata pidättää heitä antautumasta jälkimmäisiin.

§ 130. Minun nähdäkseni pitäisi lapsilla olla leikkikaluja, ja useammanlaatuisiakin, mutta niiden tulisi aina olla heidän kasvattajainsa tai jonkun muun säilytettävinä, eikä lapsen pitäisi saada niistä käsiinsä kerrallaan muuta kuin yksi, eikä hänen olisi myöskään sallittava pyytää toista, ennenkuin hän on antanut takaisin ensimmäisen. Se opettaa heitä hyvissä ajoin huolehtimaan siitä, ett'eivät he hukkaa tai turmele esineitä, joita on heille uskottu, kun taas heidän omintakeisesti hallitsemainsa tavarain ylenmääräisyys ja moninaisuus tekee heidät oikullisiksi ja välinpitämättömiksi ja viekoittelee heitä jo alusta alkaen tuhlaavaisuuteen ja hävittämiseen. Nämä ovat tosin pikku asioita, myönnän sen kyllä, eivätkä ne ehkä näytä ansaitsevan kasvattajan huolenpitoa; mutta ei mitään, joka voi muodostaa lasten luonnetta, saa jättää huomioon ottamatta eikä halveksia, ja mikä tahansa luo heissä tottumuksia ja määrää tapoja, ansaitsee heidän kasvattajainsa huolenpitoa ja tarkkaavaisuutta, eikä sitä ole seurauksiltaan suinkaan vähäpätöisyyksiin luettava.

Lasten leikkikaluista puheen ollen ansainnee muuan seikka vieläkin heidän vanhempainsa huomiota. Vaikka myönnetäänkin, että heillä tulisi olla niitä useammanlaatuisia, en kuitenkaan luule olevan tarpeellista ostaa niitä heille. Siten vältetään se kirjava moninaisuus, johon heidät usein upotetaan ja joka vain opettaa mieltä halaamaan vaihtelua ja ylellisyyttä, pysymään rauhattomana ja lakkaamatta tavoittelemaan jotakin uutta ja enempää, tietämättä mitä, ja milloinkaan tyytymättä siihen, mitä on. Huomaavaisuus, jota tahdotaan osoittaa arvohenkilöille, lahjoittelemalla sentapaisia esineitä heidän lapsilleen, tuottaa noille pienokaisille suurta vahinkoa. Siten opetetaan heille ylpeyttä, turhamaisuutta ja ahneutta, melkeinpä ennenkuin he osaavat puhuakaan: ja minä olenkin tuntenut erään pienen lapsen, jonka ajatukset olivat niin kiinni hänen leikkikalujensa lukumäärässä ja moninaisuudessa, että hän vaivasi hoitajatartaan joka päivä tarkastamaan ne, ja joka oli niin tottunut yltäkylläisyyteen, ett'ei hän milloinkaan luullut saaneensa tarpeeksi, vaan kyseli lakkaamatta: "Mitä vielä? Mitä vielä? Mitä minä vielä saan uutta?" Hyvää harjoitusta tosiaankin mielitekojen hillitsemiseen ja erinomainen keino kasvattaa lasta tyytyväiseksi, onnelliseksi mieheksi!

"Mistä he sitten saavat leikkikalunsa, joita te heille myönnätte, ell'ei niitä pidä heille ostaa?" Minä vastaan: heidän tulisi tehdä ne itse tai ainakin yrittää sitä ja nähdä niistä vaivaa; siihen mennessä ei heille pidä hankkia lainkaan leikkikalujapa siihen mennessä eivät he kaipaakaan niitä kovin konstikkaita. Sileä kivi, paperinpala, äidin avainkimppu tai mikä muu esine tahansa, jota käsitellessään he eivät voi loukata itseään, huvittaa pikku lapsia yhtä paljon kuin ne kalliimmat ja monimutkaisemmat lelut, joita ostetaan myymälöistä ja jotka heti paikalla turmellaan ja rikotaan. Lapset eivät ole milloinkaan ikävystyneitä eivätkä tule pahalle tuulelle, vaikk'ei heillä moisia leikkikaluja olisikaan, mikäli ei heitä ole niihin totutettu; heidän pieninä ollessaan kelpaa heille kaikki, mitä käteen sattuu, ja kun he kasvavat suuremmiksi, valmistavat he itse leikkikalunsa, ell'ei muiden järjetön tuhlaavaisuus ole niitä jo hankkinut heille yllin kyllin. Kun he tosiaankin kerran alkavat työskennellä jonkun keksintönsä toteuttamiseksi, pitäisi heitä ohjata ja auttaa; mutta heille ei olisi annettava mitään niin kauvan kun he istuvat laiskoina alallaan ja odottavat muiden käsien ryhtymistä toimeen, käyttämättä omiaan. Ja jos te autatte heitä silloin, kun joku vaikeus pysäyttää heidät, tekee se teidät heille rakkaammaksi kuin mikään kallisarvoinen lelu, jonka olette heille ostanut. Mutta leikkikaluja, joita heidän taitonsa ei vielä kykene saamaan aikaan, kuten erilaisia hyrriä, mailoja ja muita sentapaisia, ja joiden käyttelemisessä kysytään hiukan vaivaa, on heille kuitenkin hankittava. Nekin ovat hyvät heillä olemassa, ei moninaisuuden, vaan ruumiillisen harjoituksen takia, kunhan ne ovat vain niin yksinkertaisia kuin mahdollista. Jos heille annetaan esimerkiksi hyrrä, niin pitäisi ruoskanvarren ja nahkasiiman valmistaminen ja kiinnittäminen jättää heidän omaksi huolekseen. Jos he istuvat suu ammollaan ja odottavat tuollaisten esineiden putoavan suoraan sinne, pitäisi heidän kauniisti jäädä niitä ilman. Se totuttaa heitä hankkimaan kaikkea, mitä he tarvitsevat, omin neuvoin ja oman yritteliäisyytensä avulla, samalla kun se opettaa heille mielitekojen hillitsemistä, ahkeruutta, toimeliaisuutta, harkintaa, kekseliäisyyttä ja säästäväisyyttä, kaikki ominaisuuksia, joista heillä on oleva hyötyä heidän miehiksi vartuttuaan ja joita he eivät sentähden voi oppia liian varhain eivätkä painaa liian syvälle sydämmeensä. Kaikkien lasten leikkien ja huvitusten tulisi tarkoittaa hyvien ja hyödyllisten tottumusten muodostamista, tai muutoin kehittävät ne huonoja. Kaikki, mitä he tekevätkin, jättää vaikutuksensa heihin sillä hennolla ijällä, ja nämä vaikutukset kasvattavat heissä taipumuksen joko hyvään tai pahaan: eipä siis pitäisi lyödä laimin mitään, jolla on sellainen merkitys[103].

§ 131. Valehteleminen on niin mukava ja helppo keino peittää kaikkia rikkomuksia ja se on niin yleisessä käytännössä kaikenlaisten ihmisten kesken, että lapsi voi tuskin olla huomaamatta, miten siihen turvaudutaan jokaisessa tilaisuudessa, ja että ilman suurta huolenpitoa onkin sentähden vaikeata estää häntäkin siihen antautumasta. Mutta se on niin huono ominaisuus ja niin monen muun huonon ominaisuuden äiti, jotka siitä sikiävät ja jotka kätkeytyvät sen varjoon, että lasta olisi kasvatettava inhoamaan sitä niin paljon kuin suinkin mahdollista. Jos siihen sattuisi joskus keskustelu kääntymään, olisi siitä hänen kuultensa puhuttava aina mitä suurimmalla halveksumisella ominaisuutena, joka on niin täydelleen sopimaton sivistyneen miehen nimelle ja arvolle, ett'ei kukaan, jolla on vielä vähänkin kunniantuntoa, voi sietää syytöstä valehtelemisesta, koska sitä katsotaan äärimmäisen häpeän merkiksi, häpeän, joka syöksee miehensä riettaan halpamaisuuden alimmalle asteelle ja asettaa hänet samalle tasolle ihmiskunnan kurjimpain hylkiöiden ja ilettävimmän roskaväen kanssa, ja jota ei siis voida millään muotoa suvaita henkilössä, joka tahtoo seurustella arvossapidettyjen ihmisten kanssa tai nauttia jonkunlaistakin kunnioitusta tai luottamusta maailmassa. Kun hänet tavataan ensi kerran valehtelemasta, olisi sitä mieluummin kummasteltava mitä hirvittävimpänä seikkana hänen tekemäkseen, kuin moitittava aivan tavallisena virheenä. Ellei se estä häntä siihen uudelleen lankeamasta, on häntä seuraavalla kerralla ankarasti nuhdeltava ja annettava hänen joutua isän ja äidin ja koko hänen ympäristönsä ja yleensä kaikkien, jotka ovat saaneet siitä tietoa, perinpohjaisen epäsuosion esineeksi. Ja ellei tämäkään häntä paranna, silloin on teidän turvautuminen selkäsaunaan, sillä kun häntä on kerran tuolla tavoin varoitettu, on ennakolta harkittua valhetta pidettävä aina uppiniskaisuutena eikä koskaan päästettävä rankaisematta.