§ 132. Pelätessään virheidensä näkyvän kaikessa alastomuudessaan, ovat lapset kaikkien muiden Aatamin poikain tavoin taipuvaisia etsimään puolusteluja. Tämä vika on yleensä hyvin lähellä valhetta ja johtaa useinkin siihen, eikä sitä olisi siis heissä suvaittava, vaikka sitäkin olisi koetettava parantaa pikemmin häpeäntunteen kuin tylyn ankaruuden avulla. Jos sentähden lasta ahdistetaan jostakin asiasta ja hänen ensimmäinen vastauksensa kuulostaa verukkeelta, kehoitettakoon häntä tyynesti sanomaan totuus, ja jos hän siitä huolimatta yhä koettaa kiemurrella pulasta valheen avulla, on häntä kuritettava; mutta jos hän tekee suoran tunnustuksen, on teidän kiittäminen hänen vilpittömyyttänsä ja antaminen hänen virheensä anteeksi, millainen se sitten lie ollutkin, ja antaminen niin anteeksi, ett'ette enää milloinkaan häntä siitä soimaa tai edes hänelle siitä mainitse, sillä jos te tahdotte saada hänet rakastamaan avomielisyyttä ja jos te haluatte alituisella harjoittelemisella tehdä sen hänelle luontaiseksi, on teidän katsottava, ett'ei siitä tule hänelle milloinkaan pienintäkään ikävyyttä, vaan että sitä päinvastoin erikoisilla hyväksymisen osoituksilla tuetaan, ottamattakaan lukuun sitä, että hänen omasta tunnustuksestaan seuraa aina täydellinen rankaisemattomuus. Milloin hänen puolustelunsa sattuu olemaan sellainen, ett'ette voi todistaa siinä piilevän valhetta, antakaa sen käydä todesta, älkääkä millään muotoa osoittako pienintäkään epäilystä sen suhteen. Antakaa hänen pitää hyvää mainettansa teidän silmissänne niin korkealla kuin mahdollista, sillä kun hän kerran huomaa sen kadottaneensa, olette te samalla menettänyt tehokkaan, jopa parhaan vaikutuskeinonne häneen. Älkää sentähden antako häneen juurtua sen ajatuksen, että te pidätte häntä valehtelijana, mikäli vain silloin voitte olla suosimatta hänen taipumustaan valehtelemiseen. Niinpä voidaankin muutamia pienempiä hairahduksia totuutta vastaan jättää huomioon ottamatta. Mutta heti kun häntä on kerran nuhdeltu valehtelemisesta, ei teidän millään ehdolla pidä antaman sitä hänelle enään anteeksi, milloin tahansa havaitsettekin hänen joutuneen siihen syypääksi ja te olette siitä häntä muistuttanut: sillä kun tämä rikkomus on häneltä kielletty ja kun hän voi varsin hyvin välttää sitä, ellei ole uppiniskainen, todistaa sen toistaminen täydellistä turmeltuneisuutta ja sen täytyy saada sellaiselle pahantapaisuudelle kuuluva rangaistus[104].

§ 133. Nämä ovat ajatukseni säätyläisnuorukaisen yleisestä kasvatuksesta. Vaikka olenkin taipuvainen otaksumaan sillä olevan jonkun verran vaikutusta koko hänen kasvatuksensa kulkuun, en kuitenkaan millään muotoa kuvittele sen sisältävän kaikkia niitä yksityisseikkoja, joiden käsittelemistä hänen kasvava ikänsä tai hänen erikoinen luonnonlaatunsa saattaisivat vaatia. Mutta kun nyt olemme tehneet nämä ylimalkaiset ennakkohuomautukset, lähdemme seuraavassa seikkaperäisemmin tarkastamaan hänen kasvatuksensa erikoisosia.

§ 134. Mitä jokainen säätyläisisä, joka vähänkin huolehtii poikansa kasvatuksesta, toivoisi pojalleen, paitsi perintöosuutta, minkä hän tälle jättää, sisältyy luullakseni näihin neljään seikkaan: hyveeseen, viisauteen, moitteettomaan käytökseen ja oppiin. Minä en nyt tässä välitä siitä, vaikka nämä nimet ehkä joskus merkitsisivätkin samaa asiaa tai todellisuudessa sisältäisivät toistensa lausumia käsitteitä. Tarkoitukseni mukaista on tällä kerralla noudattaa näiden sanojen yleistä käytäntöä, mikä on otaksuakseni niin selvä, että minua ymmärretään ja että minä saatan toivoa kaikkien ilman erikoisia vaikeuksia pääsevän ajatukseni perille.

§ 135. Minä asetan hyveen ensimmäiseksi ja välttämättömimmäksi niistä lahjoista, jotka ovat tavalliselle ihmiselle tai säätyläiselle tarpeellisia, koska sitä ehdottomasti vaaditaan, jotta häntä muut voisivat pitää arvossa ja rakastaa ja jotta hän kelpaisi itsellensä tai jotta hän edes voisi sietää itseänsä. Ilman sitä ei hän minun uskoakseni voi olla onnellinen, ei tässä eikä tulevassa maailmassa.

§ 136. Hyveen perustukseksi tulisi jo sangen varhain istuttaa hänen mieleensä oikea käsitys Jumalasta riippumattomana ylimpänä olentona, kaiken olevaisen tekijänä ja luojana, jolta me saamme kaiken hyvän, joka meitä rakastaa ja joka meille kaiken antaa[105]. Tämän mukaisesti herättäkää hänessä rakkautta ja kunnioitusta tätä korkeinta olentoa kohtaan. Se riittääkin aluksi, ryhtymättä laajemmin selittelemään tätä asiaa, sillä jos hänelle puhutaan liian varhain hengistä ja jos häntä halutaan sopimattomaan aikaan saada käsittämään tämän rajattoman olennon käsittämätöntä luontoa, täytetään hänen päänsä väärillä mietteillä tai hämmennetään sekavilla ajatuksilla Hänestä. Kerrottakoon hänelle vain sopivan tilaisuuden tullen, että Jumala on luonut kaiken olevaisen ja hallitsee nyt sitä, että Hän kuulee ja näkee kaikki ja tekee kaikkea hyvää niille, jotka Häntä rakastavat ja tottelevat; te olette huomaava, että kun hänelle puhutaan sellaisesta Jumalasta, herää hänen mielessään kyllin nopeasti toisia ajatuksia Hänestä, ajatuksia, joita teidän on ojennettava, jos havaitsette niissä piilevän erehdyksiä. Ja minä luulisinkin olevan parasta, että ihmiset yleensä pysyisivät sellaisessa käsityksessä Jumalasta, ryhtymättä liian innokkaasti tutkimaan olentoa, joka kaikkien on myönnettävä käsittämättömäksi; niinpä monet, joilla ei ole tarpeeksi ajatuksen voimaa ja selvyyttä eroittaakseen sen, mitä he voivat tulla tietämään, siitä, mitä he eivät voi tietää, vaipuvatkin taikauskoon ja jumalankieltämykseen, tehdessään Jumalan oman itsensä kaltaiseksi tai poistaessaan hänet kokonaan, koska he eivät voi mitään muuta käsittää. Ja minä olenkin taipuvainen ajattelemaan, että jos lapsia totutetaan säännöllisesti joka aamu ja ilta ilmaisemaan hartautensa Jumalaa kohtaan heidän luojanansa, suojelijanansa ja hyväntekijänänsä jollakin yksinkertaisella ja lyhyellä rukouksella, joka soveltuu heidän ijälleen ja käsityskyvylleen, siitä on oleva heille paljon enemmän hyötyä uskonnossa, tiedossa ja hyveessä kuin heidän ajatustensa hämmentämisestä liian uteliailla urkkimisilla Hänen tutkimattomasta luonnostaan ja olemuksestaan.

§ 137. Kun olette täten vähä vähältä istuttanut hänen mieleensä tuollaisen käsityksen Jumalasta, mikäli olette havainnut sen vastaavan hänen henkisiä kykyjänsä, ja opettanut hänet rukoilemaan Häntä ja ylistämään Häntä hänenkin luojanansa ja kaiken sen hyvän alkuna, mitä hän nauttii tai mitä hän pääsee nauttimaan, välttäkää kaikkea puhetta muista henkiolennoista siksi, kunnes niiden mainitseminen käy tarpeelliseksi myöhemmin esitettävässä tapauksessa ja kunnes hän raamatunhistoriaa lukiessaan joutuu miettimään tätä kysymystä.

§ 138. Mutta silloinkin ja yleensä hänen ollessaan vielä nuori on hänen arkaa mieltänsä tarkoin varjeltava kaikilta henkiin ja kummituksiin liittyviltä vaikutuksilta ja ajatuksilta tai muilta pimeän kauhistuttavilta peläteiltä. Tässä suhteessa uhkaa häntä vaara varomattomain palvelijain puolelta, joiden yleisenä tapana on peloitella lapsia ja saada heidät tottelemaan kertomalla heille aaveista ja verisistä luurangoista ja muista sellaisista pöpöistä, ne kun herättävät aina ajatuksen jostakin kauhistuttavasta ja uhkaavasta, jota heidän on sitten syytä pelätä yksin ollessaan, etenkin pimeässä. Sitä on huolellisesti vältettävä, sillä vaikka tällä typerällä tavalla heitä estettäisiinkin joistakin pienemmistä virheistä, on lääke kuitenkin turmiollisempi kuin tauti, ja heidän mielikuvitukseensa upotetaan siten ajatuksia, jotka vainoavat heitä kauhulla ja levottomuudella. Kun tuollaiset hirmukuvittelut ovat kerran päässeet lasten herkkään mieleen ja juurtuneet sinne kaiken sen voimakkaasti vaikuttavan pelon avulla, joka liittyy sellaisiin kaameihin uskotteluihin, vaipuvat ne niin syvälle ja takertuvat sinne niin lujasti, ett'ei niitä ole helppo saada sieltä jälleen pois, jos se on yleensä lainkaan mahdollista; ja kun ne siellä ovat, vaivaavat ne heitä usein kaikenlaisilla oudoilla näyillä ja tekevät lapsista, milloin he vain jäävät yksin, vapisevia raukkoja, ja saavat heidät pelkäämään omaa varjoansa ja pimeätä koko heidän elämänsä ajan. Minulle ovat valittaneet tätä seikkaa useat miehet, joita oli kohdeltu nuoruudessaan sillä tavalla; vaikka heidän järkensä korjasikin ne väärät käsitykset, joihin he olivat vajonneet, ja vaikka he olivatkin vakuutettuja siitä, ett'ei ollut mitään syytä pelätä näkymättömiä olentoja enempää pimeässä kuin päivälläkään, kykenivät nämä ajatukset yhä pienimmästäkin aiheesta nousemaan ensimmäisinä esiin heidän ennakkoluuloisesta mielikuvituksestaan, eikä niitä ollut sieltä enää helppo karkoittaa. Ja osoittaakseni teille, kuinka pysyviä ja kauhistuttavia ne kuvat ovat, jotka varhain painuvat mieleen, kerron minä tässä teille erään varsin kummallisen, mutta todenmukaisen tarinan. Eräässä läntisessä kaupungissa eli mies, jonka järki oli sekaisin ja jota poikien oli tapana härnätä, milloin hän vain osui heidän tielleen. Kun tämä mies näki eräänä päivänä kadulla yhden niistä veitikoista, jotka häntä aina kiusasivat, puikahti hän läheiseen veitsisepän myymälään, sieppasi sieltä paljastetun miekan ja lähti ajamaan poikaa takaa. Nähdessään toisen tulevan tuolla tavalla aseistettuna, turvautui tämä käpäliinsä ja juoksi henkensä edestä, ja onneksi olikin hänellä voimia ja nopeutta kylliksi ehtiäkseen isänsä talolle, ennenkuin hullu ennätti päästä häneen käsiksi. Ovi oli vain säpissä, ja kun poika oli saanut siitä kiinni, käänsi hän päätänsä nähdäkseen, kuinka lähelle hänen vainoojansa oli päässyt: tämä seisoikin ajokäytävän suulla, miekka kohotettuna iskuun, niin että hän juuri nipin napin ennätti pujahtaa sisään ja vetää oven kiinni välttääkseen lyöntiä, jolta hänen ruumiinsa siis säästyi, mutta ei hänen mielensä. Tämä pelästyminen teki häneen niin syvän vaikutuksen, että se pysyi monia vuosia, ellei koko hänen ikäänsä. Sillä kertoessaan tästä tapauksesta täysikasvuisena miehenä, sanoi hän, ett'ei hän koskaan sen ajan jälkeen, mikäli hän saattoi muistaa, mennyt kertaakaan sisään tuosta ovesta katsahtamatta taakseen, mitä mietteitä hän muutoin hautoikin päässään ja kuinka vähän hän ennen sille paikalle tuloaan olikin ajatellut tuota hullua miestä.

Jos lapset jätettäisiin omille oloillensa, eivät he pelkäisi enempää pimeässä kuin täydessä auringonvalossakaan: he pitäisivät vuorostaan edellistä yhtä tervetulleena nukkumisen kuin jälkimmäistä leikkimisen takia. Heissä ei olisi myöskään kaikenlaisilla puheilla suuremmasta vaarasta tai suuremmista kauhuista herätettävä ajatusta minkäänlaisesta eroituksesta enempää edellisen kuin jälkimmäisenkään välillä: mutta jos joku heitä ympäröivistä henkilöistä typeryyksissään tekisi heille tämän kiusan ja saisi heidät kuvittelemaan, että on muka toista olla pimeässä ja toista sulkea silmänsä, on teidän koetettava poistaa tämä luulo heidän mielestään niin pian kuin voitte ja teroittaa heille, että Jumala, joka on heille kaikki hyvin tehnyt, sääsi myös yön, jotta heidän olisi parempi ja rauhallisempi nukkua, ja että kun he ovat Hänen suojeluksessaan, ei pimeässä ole mitään, joka voisi heitä vahingoittaa. Mitä heidän tulee lisäksi tietää Jumalasta ja hyvistä hengistä, on lykättävä aikaan, josta tulemme myöhemmin puhumaan; pahoihin henkiin nähden olisi taas parasta, jos voisitte estää häntä ahtamasta mieleensä kaikenlaisia vääriä kuvitteluja niistä, siksi kunnes hän on kypsynyt tajuamaan sellaisia asioita.

§ 139. Kun olette näin laskenut hyveen perustukseksi oikean käsityksen Jumalasta sellaisena kuin sen uskontunnustus meille sattuvasti opettaa ja sikäli kuin lapsi ijältään kykenee sitä ymmärtämään, ja kun olette totuttanut hänet rukoilemaan, on seuraavana huolenanne saada hänet puhumaan puhtainta totta ja kaikin ajateltavin keinoin taivuttaa häntä hyväsydämmisyyteen. Hänen tulee tietää, että hänelle annetaan ennemmin kaksikymmentä muuta virhettä anteeksi kuin yksikin ainoa totuuden vääristeleminen, joka tapahtuu jonkun rikkomuksen peittämiseksi verukkeilla. Ja jos häntä opetetaan ajoissa rakastamaan muita ja olemaan hyvä heitä kohtaan, lasketaan siten jo varhain oikea perustus rehelliselle miehelle, koska kaikki vääryys yleensä johtuu siitä, että me rakastamme liian paljon itseämme ja liian vähän muita.

Siinä on kaikki, mitä minulla on sanottavaa tästä asiasta ylimalkaan, ja siinä on kylliksi hyveen ensimmäisten perustusten laskemiseksi lapsen mieleen: sikäli kuin hän varttuu suuremmaksi, on hänen luontaisten taipumustensa suuntaa tarkattava, ja jos se vie hänet enemmän kuin suotavaa on yhdelle tai toiselle puolelle hyveen oikealta polulta, on ryhdyttävä sopiviin ehkäisytoimiin. Sillä harvat Aatamin lapset ovat niin onnellisia, ett'ei heidän synnynnäisessä luonnonlaadussaan ilmenisi jotakin muita voimakkaampaa viettymystä, jota kasvatuksen tehtävänä on joko koettaa poistaa tai ainakin vastustaa. Mutta jos lähtisimme yksityiskohtaisemmin tarkastamaan tätä seikkaa, joutuisimme ulkopuolelle tämän lyhyen kasvatustutkielman tarkoitusta. En ole suinkaan aikonut ryhtyä pohtimaan kaikkia hyveitä ja kaikkia paheita, miten kukin hyve olisi saavutettavissa ja miten kukin erikoinen pahe erikoisilla keinoilla parannettavissa, vaikka olenkin maininnut muutamia tavallisimpia virheitä ja esittänyt yhtä ja toista niiden korjaamiseksi.