§ 140. Yleisen ajatustavan mukaisesti ymmärrän minä viisaudella miehen kykyä hoitaa asioitansa taitavasti ja varovasti tässä maailmassa. Se on sopivan luonnonlaadun, hengen ponnistelujen ja kokemuksen yhteistulos, eivätkä lapset voi sitä siis saavuttaa. Tehokkainta, mitä voidaan tehdä heidän johtamisekseen sitä kohti, on niin paljon kuin mahdollista estää heitä käyttämästä viekkautta, joka tosin apinoi viisautta, mutta joka on siitä kuitenkin kaikkein kauvimpana, aivan niinkuin apinakin on vain sitä rumempi sen yhtäläisyyden takia, mikä siinä muistuttaa ihmistä, koska siltä puuttuu se, mikä sen tosiaankin tekisi ihmiseksi. Viekkaus osoittaa vain ymmärryksen puutetta, ja koska se ei voi saavuttaa tarkoitustansa suoralla tiellä, tahtoisi se päästä sen perille salakeinoin ja kiertelyin; mutta pahinta koko jutussa on, että tuollainen ovela temppu auttaa vain yhden kerran ja on aina myöhemmin pelkäksi haitaksi. Ei ole voitu ikinä tehdä ei niin paksua eikä niin ohutta peitettä, että se peittäisi itsensä: eikä ole kukaan vielä ollut niin viekas, että hän voisi viekkautensa salata; ja kun heidät on kerran paljastettu, kaihtaa jokainen, epäilee jokainen kavaloita ihmisiä, ja koko maailma on kärkäs yhteisesti liittymään heitä vastaan ja saattamaan heidät häpeään, kun taas vilpitön, rehellinen, viisas mies huomaa kaikkien tekevän hänelle tietä, koska hän käy suoraan päämääräänsä kohti. Jos totutetaan lasta muodostamaan oikeita käsityksiä asioista eikä tyytymään, ennenkuin on päässyt niistä selville, jos kohotetaan hänen mielensä suuriin ja yleviin ajatuksiin ja jos pidetään hänestä kaukana petos ja viekkaus, mihin jälkimmäiseen aina sisältyy melkoinen annos petosta, valmistetaan häntä mitä sopivimmin viisauteen. Muuta, jota voidaan oppia vasta ajan, kokemuksen ja havainnon avulla ja tutustumalla ihmisiin, heidän luonteisiinsa ja tarkoitusperiinsä, ei tule odottaa lasten tietämättömyydeltä ja huolimattomuudelta eikä nuorison hurjapäiseltä kiihkeydeltä ja varomattomuudelta. Kaikki, mitä tällä kypsymättömällä ijällä voidaan tehdä siihen suuntaan, on, kuten olen jo sanonut, heidän totuttamisessaan rehellisyyteen ja suoruuteen, alistumiseen järjen neuvottavaksi ja niin paljon kuin mahdollista omien tekojensa harkitsemiseen.

§ 141. Seuraava säätyläiselle kuuluva hyvä ominaisuus on moitteeton käytös. On olemassa kahdenlaatuista huonoa käytöstä: edelliseen sisältyy typerä ujous ja jälkimmäiseen sopimaton leväperäisyys ja epäkohteliaisuus esiintymisessämme; molempia on vältettävä, tarkoin noudattamalla tätä yhtä ainoata sääntöä: ei pidä ajatella liian huonoa itsestään, eikä pidä ajatella liian huonoa muista.

§ 142. Tämän säännön edellistä osaa ei ole ymmärrettävä vastakohdaksi nöyryydelle, vaan kopeudelle. Meidän ei tulisi tosiaankaan luulla niin hyvää itsestämme, että me aina vain ylvästelisimme omasta erinomaisuudestamme, eikä meidän tulisi röyhkeästi asettua muiden edelle, koska kuvittelemme jossakin suhteessa olevamme heitä parempia, vaan olisi meidän vaatimattomasti ottaminen vastaan, mitä meille tarjotaan, milloin sen olemme ansainneet. Mutta meidän pitäisi kuitenkin luulla niin hyvää itsestämme, että suorittaisimme kaikki ne toimet, mitkä kuuluvat velvollisuuteemme ja mitä meiltä odotetaan, hämmentymättä ja häiriintymättä, kenen seurassa lienemmekin, ja ottaen vaarin siitä kunnioituksesta ja huomaavaisuudesta, jotka kuuluvat kunkin arvolle ja asemalle. Ihmisissä, etenkin lapsissa, voi usein huomata moukkamaista ujostelevaisuutta heidän joutuessaan vieraiden tai ylempiensä seuraan: he sekaantuvat ajatuksissaan, sanoissaan ja ilmeissään ja uppoavat niin siihen hämminkiinsä, ett'eivät enää kykene mitään tekemään tai eivät ainakaan kykene tekemään sitä sillä vapaudella ja siroudella, joka miellyttää ja joka takaa heille yleisen suosion. Ainoa parannuskeino tähän, samoin kuin muihinkin käytöksen puutteisiin, on vastakkaisen tottumuksen luominen harjoittelemalla. Mutta koska emme voi totutella seurustelemaan vieraiden ja arvohenkilöiden kanssa joutumatta heidän lähelleen, ei mikään muu voi korjata tätä esiintymisvikaa kuin seuran vaihtelevaisuus ja moninaisuus ja meitä itseämme ylempien henkilöiden parissa liikkuminen.

§ 143. Jos tuo äsken mainittu vika johtuu liian suuresta arkuudesta suhteissamme muihin, niin teemme itsemme syyllisiksi toiseen huonon käytöksen lajiin, välittäessämme liian vähän miellyttämisestä tai osoittaessamme liian vähän kunnioitusta niille, joiden kanssa joudumme tekemisiin. Sen välttämiseksi ovat nämä kaksi seikkaa tarpeelliset: ensiksi mieleen juurtunut pyrkimys olla loukkaamatta muita, ja toiseksi tämän pyrkimyksen ilmaiseminen kaikkein sopivimmalla ja miellyttävimmällä tavalla. Edellistä sääntöä noudattavia ihmisiä mainitaan kohteliaiksi, jälkimmäistä seuraavien taas sanotaan käyttäytyvän hienosti. Tähän jälkimmäiseen ominaisuuteen sisältyy se ilmeiden, äänen, sanojen, liikkeiden, eleiden ja koko ulkonaisen esiintymisen säädyllisyys ja sirous, joka viehättää seurassa ja joka vaikuttaa niin vapauttavasti ja miellyttävästi kaikkiin, kenen kanssa sitten olemmekin joutuneet tekemisiin. Se on ikäänkuin se ulkonainen kieli, jota mielen sisäinen kohteliaisuus käyttää ilmaantuakseen, ja kun tätäkin kieltä, kuten muitakin kieliä, hyvin suuressa määrässä hallitsevat kunkin maan erilaiset tavat ja tottumukset, on sitä sen sääntöihin ja käyttämiseen nähden etupäässä opittava huomioita tekemällä ja tarkkaamalla niiden esiintymistä, joiden tunnustetaan käyttäytyvän ehdottoman hyvin. Edelliseen ominaisuuteen, joka on ulkokuorta syvemmällä, sisältyy taas tuo yleinen sydämmellisyys ja huomaavaisuus kaikkia ihmisiä kohtaan, joka saa kunkin käytöksessään huolellisesti välttämään heidän halveksimistaan, ylenkatsomistaan ja hylkimistään ja päin vastoin osoittamaan heille maan tapojen ja sääntöjen mukaisesti heidän kunkin arvolleen ja asemalleen kuuluvaa kunnioitusta ja merkitystä. Tämä mielen perussuunta ilmenee miehen käyttäytymisessä juuri siten, että hän tarkoin välttää kenenkään seurustelukumppaninsa loukkaamista pienimmälläkään tavalla.

Minä esitän tässä alempana neljä ominaisuutta, jotka kaikkein huomattavimmin sotivat näitä tärkeimpiä ja viehättävimpiä seura-avuja vastaan. Epäkohteliaisuus saakin tavallisesti alkunsa jostakin näistä neljästä ominaisuudesta. Minä mainitsen ne tässä, jotta lapsia osattaisiin varjella niiden turmiolliselta vaikutukselta tai vapauttaa heidät niistä.

1. Ensimmäinen on tuo synnynnäinen karkeus, joka tekee ihmisen tylyksi muita kohtaan, niin ett'ei hän vähääkään välitä heidän taipumuksistaan, luonteestaan eikä olosuhteistaan. Sivistymättömän ihmisen varma tunnusmerkkihän onkin, ett'ei hän huoli lainkaan siitä, mikä miellyttää tai mikä ei miellytä niitä, joiden seurassa hän on, ja kuitenkin voi tavata viimeisen muodin mukaan puettuja ihmisiä, jotka päästävät oikkunsa hillittömään vauhtiin ja antavat niiden kolhia ja heittää nurin jokaisen, joka osuu niiden tielle, hituistakaan välittämättä siitä, miltä se muista tuntuu. Se on raakuutta, jonka jokainen huomaa ja jota jokainen inhoaa ja johon ei kukaan voi mieltyä, ja sentähden ei siitä saa näkyä pienintäkään jälkeä miehessä, joka haluaa saada muut uskomaan, että hänellä on edes jotakin aavistusta siitä, kuinka tulee käyttäytyä. Sillä kohteliaisuuden todellisena päämääränä ja tehtävänähän on taivutella synnynnäistä kankeutta ja pehmittää niin ihmisten luonteet, että he suostuisivat jonkunlaisiin myönnytyksiin ja mukautuisivat pitämään lukua niidenkin tunteista, joiden kanssa he ovat tulleet tekemisiin.

2. Halveksuminen eli kullekin kuuluvan kunnioituksen puute ilmenee joko katseissa, sanoissa tai eleissä. Kenen taholta se tuleekaan, herättää se aina vastenmielisyyttä. Sillä ei kukaan voi tyynenä kärsiä, että häntä halveksitaan.

3. Moittimishalu ja vikojen etsiminen muista on suorassa ristiriidassa kohteliaisuuden kanssa. Ihmiset, niihin he sitten ovatkin tai eivät ole syyllisiä, eivät halua vikojansa paljastettavan ja asetettavan julkisesti näkysälle kirkkaaseen päivänvaloon heidän omien silmiensä tai muiden silmien eteen. Hairahdukset, joista jotakuta moititaan, tuovat aina häpeää mukanaan, ja jonkun virheen paljastamista, jopa pelkkää viittaustakaan siihen, ei voida kärsiä ilman vastenmielisyyttä.

Ivaileminen on ovelin tapa julistaa muiden vikoja, mutta kun se yleensä tehdään kompaillen ja sirolla kielellä ja kun se huvittaa seuraa, ovat ihmiset joutuneet erehdyksissään luulemaan, ett'ei siinä ole mitään epäkohteliasta, kunhan se vain pysyy sopivissa rajoissa. Ja niinpä tällaisen keskustelun leikillisyys päästääkin sen usein jopa parempienkin ihmisten keskuuteen: pilailijoita kuunnellaan suosiollisesti ja tavallisesti osoittavat heidän puolelleen asettuneet läsnäolijat heille nauraen mieltymystään. Mutta heidän tulisi huomata, että muun seuran huvittaminen tapahtuu sen henkilön kustannuksella, jota he kuvailevat niin naurattavin värein ja jonka ei sentähden ole suinkaan hauska olla, ellei asia, josta häntä ivaillaan, tositeossa käännykin kehumiseksi. Sillä siinä tapauksessa ovat leikinlaskijan käyttämät naljailevat keksinnöt ja käänteet yhtä imartelevia kuin huvittaviakin, ja pilan esineeksi joutunut henkilö huomaa hänkin hyötyvänsä kaupasta ja ottaa muiden mukana osaa yleiseen iloon. Mutta kun ei joka mies kykene oikein käyttelemään niin herkkää ja arkaluontoista taitoa, missä pieninkin harha-askel voi turmella kaikki, luulen minä olevan parasta, että ne, jotka tahtovat olla ärsyttämättä toisia, etenkin kaikki nuoret, huolellisesti pidättäytyvät ivailusta, sillä jos siinä sattuu pienikin erehdys tai väärä käänne, jättää se siten loukattujen ihmisten mieleen häviämättömän muiston siitä, että heitä on purevasti, vaikkakin ehkä sukkelasti pilkattu jonkun heidän moitittavan ominaisuutensa takia.

Ivailun rinnalla on halu väittää vastaan moittimismuoto, jossa paheksuttava käytös usein ilmenee. Kohtelias mukautuvaisuus ei tosin vaadi, että meidän pitäisi aina hyväksyä kaikki ne päätelmät tai kertomukset, joilla seuraa huvitetaan, tai että meidän olisi vaijeten sivuutettava kaikki, mitä meidän kuultemme esitetään. Ei, toisten mielipiteiden vastustamista ja toisten erehdysten oikaisemista vaativat meiltä joskus totuus ja lähimmäisenrakkaus, eikä kohteliaisuuskaan siitä meitä estä, kunhan siinä vain noudatetaan tarpeellista varovaisuutta ja otetaan olosuhteet huomioon. Mutta niitä on ihmisiä, joita saattaa sanoa ikäänkuin vastustamishengen riivaamiksi ja jotka järkähtämättömästi ja huolimatta oikeasta tai väärästä vastustavat sitä, mitä joku seuran jäsen, tai mitä ehkä koko seura lausuu. Se on niin ilmeistä ja solvaisevaa arvostelemista, ett'ei kukaan voi olla pitämättä itseään sen johdosta loukattuna. Kaikkea muiden ihmisten lausuntojen vastustamista voidaan niin helposti epäillä moittimishaluksi ja siihen liittyy niin usein jonkunlainen nöyryyttävä tunne, että se olisi suoritettava mitä lempeimmällä tavalla ja niin varovaisin sanoin kuin suinkin on mahdollista löytää, jott'eivät nämä koko esiintymisen ohella suinkaan ilmaise mitään erikoista vastustamiskiihkoa. Kaikkien kunnioituksen ja hyväntahtoisuuden merkkien olisi siihen yhdyttävä, niin ett'emme väittelyssä voitettuamme menettäisi kuulijoittemme arvonantoa.