4. Riidanhalu on niinikään kohteliaisuudelle vastakkainen virhe, ei ainoastaan siksi, että se usein aiheuttaa sopimatonta ja ärsyttävää käytöstä ja puhetapaa, vaan myöskin siksi, että se sisältää ikäänkuin salaisen syytöksen tai moitteen jostakin epäkohteliaisuudesta, jonka olemme huomanneet vihastuksemme esineissä. Sellaista epäilystä tai vihjausta ei voi kukaan loukkaantumatta sietää. Sitä paitsi riittää yksikin äkäpussi häiritsemään koko seuraa, ja sopusointu pakenee pienintäkin sellaista soraääntä.
Koska mielihyvä on päätekijänä onnessa, jota kaikki ihmiset niin herkeämättä tavoittelevat, on helppoa huomata, miksi kohteliaita ihmisiä pidetään parempina kuin hyödyllisiä. Merkitsevän, arvokkaan miehen tai todellisen ystävän kunto, vilpittömyys ja hyvä tarkoitus riittävät harvoin vaimentamaan sitä loukkaantumisen tunnetta, minkä hänen vakavat ja perustellut lausuntonsa ovat herättäneet. Valtaa ja rikkautta, niin, jopa hyvettäkin pidetään vain sikäli arvossa, kuin ne edistävät onneamme. Ja sentähden onkin huono keino tavoittaa niiden mieltymystä, joiden onnea väitämme pitävämme päämääränämme, jos me heille palveluksia tehdessämme loukkaamme heitä tavalla, millä ne suoritamme. Ken osaa olla niiden mieliksi, joiden kanssa seurustelee, alentumatta häpeälliseen ja orjamaiseen imarteluun, hän on keksinyt oikean taidon elää tässä maailmassa ja saavuttaa sekä suosiota että arvonantoa kaikkialla. Kohteliaisuuteen olisi sentähden etusijassa suurella huolella koetettava totuttaa lapsia ja nuorisoa.
§ 144. On vieläkin olemassa muuan rikos hyviä tapoja vastaan, ja se on liiallinen muodollisuuksien harrastaminen ja taipumus itsepäisesti tyrkyttämään toiselle sellaista, mikä ei hänelle kuulu ja mitä hän ei voi typeryyttään tai häpeätään julistamatta ottaa vastaan. Moinen tuntuu pikemminkin tarkoitukselta tehdä toinen naurunalaiseksi kuin osoittaa hänelle todellista ystävyyttä, tai näyttää se ainakin ikäänkuin käskyvallan tavoittelulta ja parhaimmassakin tapauksessa se vaikuttaa vain kiusallisesti eikä kuulu millään tavoin kohteliaaseen käytökseen, jonka ainoana tarkoituksena ja päämääränä on niiden ihmisten miellyttäminen ja tyydyttäminen, jotka joutuvat kanssamme tekemisiin. Siihen virheeseen lankeavat tosin vain harvat nuoret, mutta jos he joskus tekevät itsensä siihen syypäiksi tai jos heidän epäillään taipuvan siihen suuntaan, on heille siitä huomautettava ja varoitettava heitä tästä väärinkäsitetystä kohteliaisuudesta. Heidän tulisi tietoisesti pyrkiä seurustelussaan osoittamaan kunnioitusta, arvonantoa ja hyväntahtoisuutta, suomalla kullekin sitä yleistä muodollista huomaavaisuutta, joka kohteliaisuuden sääntöjen mukaan heille kuuluu. Suoriutuminen tästä, joutumatta epäillyksi imartelusta, teeskentelystä tai orjamaisuudesta, vaatii suurta taitoa, jota vain hyvä aisti, järki ja hyvä seura voivat opettaa, mutta joka tuottaa niin suurta hyötyä käytännöllisessä elämässä, että se hyvin ansaitsee harrastamista.
§ 145. Vaikka moitteetonta käyttäytymistä tässä esiintymisemme kohdassa nimitetäänkin hyväksi kasvatukseksi[106], ikäänkuin olisi se erikoisesti kasvatuksen vaikutusta, niin ei, kuten olen jo sanonut[107], nuoria lapsia olisi sillä kuitenkaan paljoa kiusattava: minä tarkoitan hatun nostamisella ja siroilla kumarruksilla. Opettakaa heille ensin vaatimattomuutta ja hyväntahtoisuutta, jos voitte, eikä heiltä tule puuttumaan tämänlaisia seurustelutapoja, koska kohteliaisuus ei itse asiassa ole muuta kuin halua huolellisesti välttää osoittamasta vähäksymistä tai halveksimista suhteissamme muihin ihmisiin. Me olemme jo ylempänä esittäneet, millä tavalla sitä on sopivin ja arvokkain ilmaista. Se on maailman eri maissa yhtä erilaista ja kullekin maalle yhtä ominaista kuin niiden kielet; ja sentähden, jos asiaa oikein harkitaan, ovatkin lapsille tyrkytetyt, sitä koskevat säännöt ja saarnat yhtä hyödyttömiä ja sopimattomia, kuin jos tuolloin tällöin opetettaisiin yksi tai toinen sääntö espanjankielestä henkilölle, joka on tekemisissä vain englantilaisten kanssa. Olkaa miten innokas tahansa teroittamaan pojallenne kohteliaisuuden lakeja: millainen on hänen seuransa, sellaiset ovat myös hänen tapansa. Naapuristonne turpeenpuskijasta, joka ei ole milloinkaan käynyt kotipitäjäänsä ulompana, tulee, pitäkää hänelle sitten mitä esitelmiä ikinä tahdotte, yhtä pian puheenparreltaan kuin käyttäytymiseltäänkin hovimies, s.o. hän ei tule kummassakaan hienommaksi kuin ne, joiden kanssa hän tavallisesti seurustelee. Ja sentähden ei tästä seikasta tarvitsekaan pitää sen suurempaa huolta, ennenkuin lapsi on tullut siihen ikään, että hänelle on hankittava kasvattaja, jonka täytyykin sitten kaikin mokomin omata sivistynyt käytös. Ja täyttä totta puhuen: jos minun pitää lausua vapaasti mielipiteeni, ei ole niinkään tärkeätä, kuinka lapset nostavat hattuansa tai kumartavat, elleivät he tee mitään uppiniskaisuudesta, ylpeydestä ja pahanilkisyydestä. Jos osaatte opettaa heitä rakastamaan ja kunnioittamaan muita ihmisiä, keksivät he, mikäli heidän ikänsä vaatii, kylläkin keinoja ilmaistakseen tuon tunteensa niin, että se miellyttää kaikkia, niiden tapojen mukaisesti, joihin heitä on totutettu: ja mitä heidän ruumiinsa liikkeisiin ja ryhtiin tulee, voi tanssimestari, kuten on sanottu[108], sopivan ajan tullen opettaa heille, mitä tarpeellisinta on. Sillävälin ei lapsilta heidän vielä nuorina ollessaan vaaditakaan näiden muodollisuuksien turhantarkkaa noudattamista; huolimattomuus on siinä ijässä sallittua ja sopii heille yhtä hyvin kuin kohteliaisuus täysikasvuisille: tai jos joku erikoisen pikkumainen arvostelija pitäisi sitä virheenä, niin pidän ainakin minä sitä ehdottomasti sellaisena virheenä, johon ei tarvitse kiinnittää huomiota, vaan joka on jätettävä ajan, kasvattajan ja seurustelun korjattavaksi. Ja sentähden en luulekaan maksavan vaivaa kiusata ja nuhdella poikaanne siitä, kuten olen usein nähnyt lapsia kiusattavan ja toruttavan; vain milloin huomaatte hänen käyttäytymisessään ilmenevän kopeutta ja pahanilkisyyttä, on teidän koetettava järkisyillä tai häpeällä saada hänet niistä luopumaan.
Vaikka lapsia ei siis olekaan pieninä kovin ahdistettava hyvien tapojen säännöillä ja muodollisuuksilla, niin voi kuitenkin eräs sopimattoman käytöksen laji hyvin helposti kehittyä nuorison mukana, ellei sitä ajoissa hillitä, nimittäin halu keskeyttää muita näiden puhuessa ja häiritä heitä vastaväitteillä. Joko nyt sitten väittelytottumus tai lahjakkaisuuden ja oppineisuuden maine, joka tavallisesti sille suodaan, ikäänkuin olisi se tietämisen ainoana mittapuuna ja todistuksena, saa nuoret miehet niin kärkkäästi vakoilemaan tilaisuuksia toisten puheiden oikomiseen, jott'ei ainoakaan otollinen hetki heidän kykyjensä julistamiseksi pääsisi ohi, se vain on varmaa, että minä olen havainnut oppineita eniten moitittavan tässä suhteessa. Ei voi olla suurempaa karkeutta kuin toisen keskeyttäminen hänen puheensa paraasta vauhdista, sillä ellei olisikaan hävytöntä typeryyttä yrittää vastata, ennenkuin olemme kuulleetkaan, mitä aijotaan sanoa, niin julistetaan sillä kuitenkin selvästi, että me olemme väsyneet kuulemaan häntä pitemmältä ja että me emme anna mitään arvoa hänen lausunnoilleen, joiden me emme siis katso voivan kiinnittää seuran mieltä, vaan joiden asemesta me vaadimme sen kuulemaan meitä, koska meillä on jotakin sellaista esitettävänä, mikä ehdottomasti ansaitsee sen huomiota. Tuollainen käyttäytyminen osoittaa hyvin suurta kunnioituksen puutetta, eikä se voikaan olla asianomaista loukkaamatta, ja kuitenkin on melkein kaikella keskeyttämisellä säännöllisesti tällaiset seuraukset. Jos siihen vielä liittyy, kuten tavallista on, jonkun erehdyksen oikaiseminen tai jonkun lausutun ajatuksen vastustaminen, osoittaa se yhä suurempaa ylpeyttä ja omahyväisyyttä, koska me siten pyrimme väkisinkin opettajiksi ja otamme asiaksemme joko toisen kertomuksen korjailemisen tai hänen arvostelukykynsä hairahdusten paljastamisen.
En sano tätä siinä mielessä, että luulisin tarpeelliseksi poistaa seurasta kaiken mielipiteiden erilaisuuden tai ihmisten keskusteluista kaiken vastustuksen, sillä sehän merkitsisi seurustelun suurimman edun hävittämistä, ja älykkäiden puhetoverien kehittävä vaikutus kävisi kokonaan mahdottomaksi, jos jokaisen olisi pakko myöntyä ensimmäisen puhujan mielipiteeseen ja toistella sitä; sillä asiathan saavat aina lisävalaistusta lahjakkaiden miesten vastakkaisista esityksistä, jotka osoittavat niiden eri puolet ja niiden erilaiset muodot ja mahdollisuudet. Minä en siis vastustakaan eriävän mielipiteen ilmoittamista, vaan tapaa, jolla se tehdään. Nuoria miehiä olisi varoitettava ylen kärkkäästi tunkemasta mielipiteitään joka paikkaan, ellei heiltä jotakin kysytä tai elleivät muut ole jo puhuneet ja vaikene sillä hetkellä, ja silloinkin on heidän esiinnyttävä vain tiedustelijoina eikä opettajina. Jyrkkää väittämistä ja pöyhkeätä asentelua on vältettävä, ja vasta kun koko seuran yleinen äänettömyys tarjoaa siihen hyvän tilaisuuden, esittäkööt he vaatimattomasti kysymyksensä oppia saadakseen.
Tämä kiitettävä säädyllisyys ei suinkaan verhoa heidän kyvykkäisyyttään eikä heikonna heidän järkensä voimaa, vaan takaa se heille sitä suosiollisemman huomion ja antaa heidän lausunnoilleen sitä suurempaa painoa. Joku keskinkertainen todistus tai joku varsin jokapäiväinen huomautus hankkii heille siten esitettynä, jos siihen vielä liittyy kohtelias viittaus muiden mielipiteille osoitettavaan kunnioitukseen ja huomaavaisuuteen, enemmän mainetta ja arvoa kuin terävinkään sukkeluus tai syvinkään tieto, jos ne tuodaan esiin karkealla, hävyttömällä tai meluisalla tavalla, koska moinen aina loukkaa kuulijoita ja jättää huonon käsityksen miehestä, vaikka hän sitten väittelyssä voittaisikin.
Tällaista nuorison käyttäytymistä olisi siis huolellisesti valvottava, jo alkuunsa pysäytettävä ja vastakkaisia tapoja istutettava koko heidän esiintymiseensä, sitäkin enemmän, kun lörpöttelyn halua, alituista toisten keskeyttämistä väiteltäissä ja suuriäänistä riitelemistä voidaan liiankin usein havaita täysikasvuisten, arvokkaidenkin henkilöittemme keskuudessa. Intiaanit, joita me nimitämme raakalaisiksi, noudattavat paljon suurempaa maltillisuutta ja kohteliaisuutta puheissaan ja keskusteluissaan, kuuntelevat toista hiiskahtamattakaan siksi, kunnes tämä on sanonut täydelleen sanottavansa, ja vastaavat sitten hänelle tyynesti, huutamatta ja kiihkoilematta. Ja ett'ei näin ole laita tässä sivistyneessä maailmanosassa, se on meidän laskettava huolimattoman kasvatuksen syyksi, kasvatuksen, joka ei ole vielä poistanut keskuudestamme tätä muinaisen raakalaisuuden jätettä. Mitä arvelette: eikö ollut huvittava näky, kun kaksi ylhäistä naista, jotka ovat sattumalta joutuneet lukuisain vieraiden täyttämän huoneen vastakkaisille puolille istumaan, takertuvat väittelyyn ja kiihtyvät siinä niin, että he ottelun kuumuudessa siirtävät vähitellen tuolejaan eteenpäin ja saapuvat vähän ajan kuluttua keskelle huonetta aivan lähelle toisiaan; siinä he sitten torailevat hyvän hetken yhtä raivoisasti kuin kaksi tappelukukkoa sotatantereellaan, muistamatta tai huomaamatta seuraa, joka ei voinut olla sillä välin hymyilemättä? Tämän kertoi minulle muuan arvossapidetty henkilö, joka oli läsnä sanasodassa ja joka ei jättänyt viittaamatta niihin sopimattomuuksiin, joihin väittelyn kiivaus useinkin syöksee ihmiset ja joista kasvatuksen on pitäminen sitä parempaa huolta, mitä yleisemmäksi tavaksi ne ovat tulleet. Jokainen tuomitsee moista esiintymistä huomatessaan sitä toisissa, vaikka hän ei välitäkään siitä, kun on kysymyksessä hänen oma käyttäytymisensä; ja monet taas, jotka tuntevat sen haitat omasta puolestaan ja tekevät päätöksiä sitä vastaan, eivät voi kuitenkaan päästä pahasta tavasta, jonka huolimaton kasvatus on sallinut juurtua tottumukseksi.
§ 146. Mitä on ylempänä[109] sanottu seurasta, avaisi ehkä meille, jos sitä tarkoin harkitsisimme, avarampia näköaloja ja opettaisi meitä huomaamaan, kuinka paljoa laajemmalle sen vaikutus ulottuu. Seura ei määrää ainoastaan kohteliaisuuden muotoja, vaan sen teho painuu ulkokuorta syvemmälle, ja on hyvin mahdollista, että me oikein arvostellessamme maailman erilaisia uskontoja ja siveysoppeja havaitsisimme suurimman osan ihmiskuntaa saaneen juuri ne mielipiteensä ja sovinnaisuutensa, joiden takia he haluaisivat kuolla, pikemminkin heidän maassaan noudatetuista tavoista ja koko heidän ympäristönsä lakkaamattomasta käytännöstä, kuin niiden järjellisiin perusteihin nojaavasta vakaumuksesta[110]. Minä mainitsen tämän vain osoittaakseni teille, kuinka tärkeänä minä pidän seuraa pojallenne kaikissa hänen elämänsä vaiheissa ja kuinka suurta arvoa ja huolta on sentähden pantava juuri tähän kohtaan, koska sillä on suurempi vaikutusvoima häneen kuin kaikella, mitä te muutoin voitte tehdä.
§ 147. Herättänee ehkä kummastustanne, kun minä asetan opin viimeiselle sijalle, ja sitäkin enemmän, kun ilmoitan teille pitäväni sitä myöskin vähäarvoisimpana kasvatuksen osana. Tämä saattaa kuulua oudolta kirjanoppineen suussa, ja kun siitä tehdään tavallisesti pääasiallisin, ellei ainoa touhu ja puuha lapsille, kun ihmiset kasvatuksesta puhuessaan tarkoittavat melkein yksinomaan sitä, tuntuu väite sitäkin ihmeellisemmältä. Kun ajattelen, kuinka suuri homma tehdään hiukkasen latinan ja kreikan oppimisesta[111], kuinka monta vuotta siihen hukataan ja mitä melua ja puuhaa siitä pidetään aivan hyödyttömästi, on minun vaikea olla ajattelematta, että lasten vanhemmat yhä vielä itsekin pelkäävät koulumestarin patukkaa, jota he pitävät ainoana kasvatuksen välikappaleena, samoin kuin he katsovat yhden tai kahden kielen oppimista sen ainoaksi tarkoitukseksi. Kuinka olisi muutoin mahdollista, että lapsi kahlehdittaisiin laivaorjan tavoin airoonsa seitsemäksi, kahdeksaksi tai kymmeneksi ikänsä parhaaksi vuodeksi päntätäkseen päähänsä paria kieltä, joihin hän minun luullakseni voisi perehtyä paljoa vähemmällä ajan ja vaivan hukalla ja joita hän voisi oppia melkein kuin leikkien[112]?