Annettakoon minulle sentähden anteeksi, kun ilmoitan suorastaan kadottavani kärsivällisyyteni ajatellessani, että säätyläisnuorukainen työnnetään suuren lauman jäseneksi ja että häntä ajetaan ruoskalla ja patukalla kuin juoksisi hän kujaa eri luokkien läpi ad capiendum ingenii cultum.[113] Kuinka, sanonette, ettekö sitten antaisi hänen oppia kirjoittamaan ja lukemaan? Pitääkö hänen jäämän yhtä tietämättömäksi kuin pitäjämme lukkari, joka pitää Hopkinsia ja Sternholdia[114] maailman parhaina runoilijoina ja joka tekee heidät huonolla lukutavallaan vielä huonommiksi kuin he ovatkaan? Älkääpä, älkääpä pitäkö niin kiirettä, minä pyydän. Lukemisen ja kirjoittamisen ja yleensä kaiken opin myönnän tarpeelliseksi, mutta minä en kuitenkaan katso niitä pääasiaksi. Luulenpa teidänkin pitävän sellaista miestä sangen typeränä, joka ei asettaisi hyveellistä tai viisasta henkilöä arvossa rajattomasti jonkun suuren kirjanoppineen edelle. Minä uskon kyllä opista olevan suurta apua hyveelliseksi ja viisaaksi tulemisessa, kun ovat kysymyksessä hyvät hengenlahjat, mutta tunnustettava on myöskin, että se toisissa huonommilla taipumuksilla varustetuissa henkilöissä johtaa vain yhä suurempaan typeryyteen tai kelvottomuuteen. Minä sanon tämän, jott'ette te poikanne kasvatusta harkitessanne ja hänelle koulumestaria tai kasvattajaa etsiessänne ajattelisi yksinomaan latinaa ja logiikkaa, kuten tavallisesti tehdään. Oppia on kyllä hankittava, mutta vasta toisessa sijassa, vain tärkeämpien ominaisuuksien palvelijana. Etsikää joku henkilö, joka osaa ymmärtäväisesti muodostella hänen tapojaan: jättäkää hänet sellaisen miehen käsiin, että voitte olla niin varma kuin mahdollista hänen viattomuutensa säilyttämisestä, hänen hyvien taipumustensa hellimisestä ja kehittämisestä ja huonojen lempeästä ojentamisesta ja poistamisesta, samoin kuin hyvien tottumusten vakiinnuttamisesta. Se on tärkein kohta, ja kun siitä on pidetty huolta, voidaan hankkia oppia ikäänkuin kaupanpäällisiksi, ja luullakseni hyvin helpollakin, käyttämällä keinoja, joihin myöhemmin palaamme[115].

§ 148. Kun lapsi osaa puhua, on aika hänen alkaa opetella lukemaan. Mutta tässäkin asiassa sallittakoon minun teroittaa erästä seikkaa, joka varsin kernaasti unohdetaan, nimittäin, että on hyvin huolellisesti estettävä sitä muodostumasta hänelle velvollisuudeksi, samoin kuin on estettävä häntä itseään pitämästä sitä pakollisena työnä. Kuten olen sanonut, rakastamme me luonnostamme, jo kehdosta lähtien, vapautta, eikä meillä sentähden olekaan muuta syytä vastenmielisyyteemme useita seikkoja kohtaan kuin se, että niitä tyrkytetään meille väkisin. Minä olen aina kuvitellut, että tietojen hankkimisesta voitaisiin tehdä leikki ja huvitus lapsille ja että heidät saataisiin haluamaan opetusta, jos sitä tarjottaisiin heille kunnian, kiitoksen, hauskuuden ja virkistyksen asiana tai palkintona jostakin muusta suorituksesta, ja ellei heitä milloinkaan toruttaisi eikä kuritettaisi laiminlyönnistä siinä suhteessa. Minua vakaannuttaa tässä mielipiteessä vielä sekin seikka, että portugalilaisten keskuudessa on lukemaan ja kirjoittamaan oppiminen niin suuressa määrin heidän lastensa muodin ja kilvoittelun esineenä, ett'ei näitä voida siitä estämälläkään estää: he käyttävät siinä toistensa apua ja ovat siinä toimessa niin innokkaita, kuin olisi se heiltä kielletty. Muistelenpa, että minä erään ystäväni talossa oleskellessani, kun ei hänen nuorempi poikansa, vielä mekossa kulkeva lapsi, mielellään tarttunut kirjaansa (hänen äitinsä opetti häntä kotona lukemaan), neuvoin koettamaan erästä toista keinoa kuin sitä häneltä velvollisuutena vaatimista; ennakolta suunnitellussa keskustelussa, jonka hän saattoi kuulla, mutta jonka kestäessä ei häneen kiinnitetty sen suurempaa huomiota, selitimme me siis, että perijäin ja vanhempain veljien erikoisoikeutena ja etuna oli saada oppia, että se teki heistä hienoja herrasmiehiä ja hankki heille kaikkien rakkauden, mutta että nuoremmille veljille oli sivistykseen pääseminen suosion ja armon osoitus, että lukemaan ja kirjoittamaan oppiminen oli jo enemmän kuin oikeastaan kuului heidän osakseen, ja että he saivat jäädä, jos halusivat, tietämättömiksi tolvanoiksi ja moukiksi. Tämä vaikutti niin lapseen, että hän sen jälkeen osoitti erikoista innostusta oppimiseen ja että hän tuli itsestään äitinsä luo lukemaan eikä antanut hoitajattarelleen rauhaa, ennenkuin tämä oli kuulustellut hänen läksynsä. Minun nähdäkseni olisi jotakin tuontapaista keinoa sovitettava muihinkin lapsiin, ja kun on päästy selville heidän luonteestaan, olisi heihin juurrutettava sellaisia ajatuksia, jotka saisivat heidät itsestään haluamaan tietoja ja etsimään oppimisen tilaisuuksia vain jonakin uutena leikin tai huvituksen muotona. Mutta, kuten olen jo aikaisemmin sanonut, silloin ei lukemisesta olekaan tehtävä heille pakollista työtä eikä rasitusta. Voidaanhan käyttää pelikuutioita ja leikkikaluja, joihin on kaiverrettu kirjaimet, opettaakseen lapsille aakkoset leikkiessä[116], ja monen monta muutakin keinoa voitaneen keksiä, jotta aina heidän erilaisten luonteittensa mukaan tämänlainen oppiminen tehtäisiin heille huvitukseksi.

§ 149. Sillä tavalla voidaan lapsille opettaa aakkoset heidän sitä aavistamattaankaan, ja sillä tavalla voidaan heidät myös opettaa lukemaan, heidän huomaamattaan sitä muuksi kuin huvitukseksi, ja niin saavuttavat he suorastaan leikkien opin, jota toisiin ajetaan vitsan avulla. Lapsille ei olisi määrättävä mitään työksi eikä vakavaksi velvollisuudeksi, sillä heidän mielensä ja ruumiinsa eivät sitä kestä. Se vahingoittaa heidän terveyttään, ja kun heidät pakotetaan ja kytketään kirjan ääreen ijässä, joka vihaa kaikkea sellaista kahlehtimista, on tässä juuri syy siilien, sitä en lainkaan epäile, että niin monen monet ovat sittemmin koko ikänsä vihanneet kirjoja ja lukemista. Se on kuin ylensyöminen, joka jättää jälkeensä lähtemättömän vastenmielisyyden liiaksi nautittua ruokalajia kohtaan.

§ 150. Minä olenkin sentähden ajatellut, että jos leikkikaluja käytettäisiin tähän tarkoitukseen, kun niistä tavallisesti ei ole mitään hyötyä, voitaisiin keksiä erilaisia menettelytapoja, millä opettaa lapsia lukemaan näiden luullessa yhä vain leikkivänsä. Mitäpä jos esimerkiksi valmistettaisiin samanlainen norsunluupallo kuin Kuninkaallisen Tammen[117] arpapelissä ja varustettaisiin se kolmellakymmenelläkahdella tai mieluummin ehkä kahdellakymmenelläneljällä tai kahdellakymmenelläviidellä sivulla, ja jos eri sivuille liimattaisiin toisille A, toisille B, toisille C ja toisille D? Minä luulisin teidän olevan parasta alkaa ensin vain näillä neljällä kirjaimella tai ehkäpä vain kahdella, ja lisätä sitten vasta uusia, kun lapsi olisi nämä täydellisesti oppinut; ja niin voisitte jatkaa siksi, kunnes jokaisella sivulla olisi oma kirjaimensa ja pallossa siis kaikki aakkoset. Tällä olisi nyt minun mielestäni muiden leikittävä hänen nähtensä, koska kerran sopii aivan yhtä hyvin määrätä pelin voittajaksi se, joka ensinnä heittää A:n tai B:n, kuin sekin, joka noppasilla oltaessa saa kuusi tai seitsemän. Pelatessanne tätä peliä hänen kanssaan, älkää milloinkaan houkutelko häntä siihen, jott'ei siitä tulisi hänelle varsinainen työ, sillä minä toivoisin hänen käsittävän asian kokonaan niin, että se on vain ikäihmisten peliä, ja silloin uskon varmasti hänen itsestään siihen mielistyvän. Ja jotta hänellä olisi sitä enemmän syytä pitää sitä vain leikkinä, johon hänetkin joskus armosta ja suosiosta päästetään osalliseksi, olisi palloa pelin loputtua säilytettävä sellaisessa paikassa, ett'ei hän saa sitä käsiinsä, sillä jos se olisi hänen ulottuvillaan milloin tahansa, voisi koko puuha käydä hänelle ennen pitkää liian vanhaksi.

§ 151. Pitääksenne hänen innostustaan vireillä tähän leikkiin on teidän parasta johtaa hänet katsomaan sitä oikeastaan häntä ylemmille henkilöille kuuluvaksi hommaksi; ja kun hän on tällä tavalla oppinut kirjaimet, voi hän ne tavuihin vaihtamalla oppia lukemaan aavistamattaankaan, miten se kävi, ja tarvitsemattaan kärsiä siitä enempää torumista kuin vaivaakaan tai kyllästyä kirjoihin sen kovan kohtelun ja suuren kiusan takia, mitä ne olisivat hänelle aiheuttaneet. Lapset, jos vain tarkastatte heidän puuhiansa, näkevät suunnattomasti vaivaa oppiessaan erinäisiä leikkejä, joita he kammoisivat raskaana työnä ja velvollisuutena, jos ne tehtäisiin heille pakollisiksi. Minä tunnen erään korkea-arvoisen henkilön (hän ansaitsee kuitenkin enemmän kunnioitusta oppinsa ja hyveittensä kuin säätynsä ja ylhäisen asemansa takia), joka liimasi kuusi ääntiötä (sillä englanninkielessä on Y:kin ääntiö) pelinoppasen kuudelle sivulle ja loput, kahdeksantoista keraketta, kolmen muun noppasen sivuille ja muodosti siitä lapsilleen sellaisen leikin, että se voittaa, joka yhdellä heitolla saa syntymään eniten sanoja näille neljälle noppaselle; täten oppi hänen vanhin poikansa vielä lapsenmekossa kulkiessaan leikkien tavaamaan, osoittaen siinä suurta innostusta, ilman että häntä oli sen takia kertaakaan toruttu tai siihen pakotettu.

§ 152. Minä olen nähnyt pienten tyttöjen harjoittelevan kokonaisia tunteja yhtämittaa ja tekevän työtä ylen määrin tullakseen taitaviksi tipapelissä,[118] kuten he sitä nimittävät. Katsellessani heidän puuhiansa olen usein ajatellut, että tarvittiin vain sopiva keksintö saadakseen heidät suuntaamaan kaiken tuon ahkeruutensa johonkin sellaiseen, mistä heillä olisi enemmän hyötyä; ja minun uskoakseni onkin vain vanhempain ihmisten vikaa ja huolimattomuutta, ett'ei niin tapahdu. Lapset eivät pysy läheskään niin mielellään toimettomina kuin aikuiset, ja aikuisia on moitittava, ellei osaa tästä hyörivästä mielenlaadusta ohjata hyödyllisiin puuhiin, jotka voitaisiin yleensä tehdä heille yhtä huvittaviksi kuin nekin, joita he nyt omin päinsä harjoittavat, jos täysikasvuiset olisivat vain puoliksikin niin hetaita heitä johtamaan, kuin nämä pikku apinat olisivat kärkkäitä heitä seuraamaan. Minä kuvittelen, että joku viisas portugalilainen alotti entisinä aikoina tämän tavan maansa lasten keskuudessa, siellä kun, kuten olen kuullut ja kuten jo olen ylempänä maininnutkin[119], on mahdotonta estää lapsia oppimasta lukemaan ja kirjoittamaan; ja muutamissa osissa Ranskaa opettavat lapset myöskin toisiaan laulamaan ja tanssimaan jo kehdosta lähtien[120].

§ 153. Ensi aluksi olisi parasta laittaa pelinoppasen tai monikulmion sivuille liimattavat kirjaimet samankokoisiksi kuin isolehtisessä Raamatussa, sekoittamatta niihin lainkaan isoja kirjaimia; kun lapsi on kerran oppinut lukemaan sellaisilla kirjaimilla painettua, ei viivy kauvaa, ennenkuin hän saa selon myös isoista kirjaimista: mutta alussa ei häntä saa hämmentää niiden moninaisuudella. Tällaisen pelinoppasen avulla voitte järjestää aivan samanlaisen leikin kuin Kuninkaallisessa Tammessakin, mistä koituisi uutta vaihtelua, ja pelata hänen kanssaan kirsikoista, omenoista, y.m.s.

§ 154. Paitsi näitä voidaan keksiä monen monta muuta kirjainleikkiä, joita tähän keinoon mielistyneet saattavat helposti sommitella ja teettää tähän tarkoitukseen, jos vain haluavat. Kuitenkin tuntuvat minusta nuo neljä ylempänä mainittua noppasta niin mukavilta ja käytännöllisiltä, että parempia tuskin osataan keksiä ja että muita tuskin tarvitaankaan.

§ 155. Tämä olkoon sanottu lukemisen opetuksesta, johon ei teidän tule koskaan ajaa lasta väkisin eikä torua häntä sen takia; tehkää hänelle pieniä kepposia, jos osaatte, saadaksenne hänet lukemaan, mutta älkää päästäkö sitä muodostumaan hänelle pakolliseksi. Parempi on hänen oppia vuotta myöhemmin lukemaan kuin että hän täten alkaisi kammoksua kaikkea tietojen hankkimista. Jos joudutte hänen kanssaan riitaan, tapahtukoon se tärkeissä, totuutta ja luonteen hyvyyttä koskevissa asioissa, mutta älkää rasittako häntä aakkosten oppimisella. Käyttäkää taitoanne taivuttaaksenne ja nöyryyttääksenne hänen tahtoansa järjen vaatimusten alaiseksi, opettakaa häntä rakastamaan muiden ihmisten luottamusta ja kunnioitusta ja tuskaisesti varomaan, ett'ette etenkään te eikä hänen äitinsä pääsisi luulemaan hänestä huonoa ja kunnotonta: kaikki muu tulee silloin itsestään. Mutta jos tahdotte näin menetellä, niin ette minun nähdäkseni saa sitoa ja kahlehtia häntä kaikenlaisia vähäpätöisiä asioita koskevilla säännöillä ettekä nuhdella häntä jokaisesta pikku virheestä tai ehkäpä sellaisistakin virheistä, jotka muiden mielestä tuntuisivat suurilta; mutta tästähän minä olen jo ylempänä kylliksi puhunut[121].

§ 156. Kun hänet tällä lempeällä tavalla on opetettu lukemaan, tulisi hänen käteensä pistää joku helppo, hauska ja hänen henkisiä kykyjänsä vastaava kirja, jonka suoma huvitus kiinnittäisi hänen mieltänsä ja palkitsisi hänen lukemisvaivansa, mutta joka ei kuitenkaan täyttäisi hänen päätänsä kaikenlaisella kokonaan hyödyttömällä romulla tai istuttaisi häneen suorastaan paheen ja järjettömyyden ituja. Tähän tarkoitukseen luulisin minä Aisopoon taruja sopivimmiksi, nämä kertomukset kun kykenevät huvittamaan ja viehättämään lasta, samalla kun ne tarjoavat hyödyllistä ajattelemisen aihetta aikuisellekin; ja jos hänen muistinsa säilyttää ne koko hänen myöhemmän elämänsä ajan, ei hänen suinkaan tarvitse katua tavatessaan ne sieltä miehekkäiden ajatustensa ja vakavien puuhiensa joukosta. Jos hänen Aisopoossaan on kuvia, viehättää se häntä sitäkin enemmän ja kiihoittaa häntä lukemaan, samalla kun se lisää hänen tietojaan: sillä sellaisista näkyvistä esineistä on turhaa ja hyödytöntä puhua lapsille, niin kauvan kuin ei heillä ole niistä minkäänlaista käsitystä, koska tuota käsitystä ei voi saada äänen kaijusta, vaan itsestään esineistä tai niiden kuvista. Ja sentähden onkin minun nähdäkseni parasta hankkia hänelle heti, kun hän alkaa tavata, niin paljon eläinten kuvia kuin suinkin voidaan löytää, nimet painettuina niiden alle, niin että ne samalla, kun ne yllyttävät häntä lukemaan, antavat hänelle aihetta kyselyihin ja oppimiseen. Kettu Repolainen[122] on toinen kirja, jota mielestäni voidaan käyttää samaan tarkoitukseen. Ja jos lapsen lähimpään ympäristöön kuuluvat henkilöt keskustelisivat usein hänen kanssaan niistä tarinoista, joita hän on lukenut, ja kuuntelisivat hänen niitä kertovan, lisäisi se muiden etujen ohella hänen lukemisensa viehätystä ja mielenkiintoa, koska hän huomaisi siitä lähtevän hyötyä ja hupia. Näitä houkuttelukeinoja näytään yleensä lyötävän kokonaan laimin tavallisessa opetusmenettelyssä; ja yleensä kuluu pitkä aika, ennenkuin alottelijat saavat lukemisestaan mitään hyötyä tai hupia, joka voisi heitä siihen kiinnittää, niin että he tottuvat pitämään kirjoja vain tavanmukaisina hauskutteina tai mihinkään kelpaamattomina, typerinä kiusankappaleina.