§ 157. Isämeidän rukous, uskontunnustus ja kymmenet käskyt on lapsen tosin opittava täydellisesti ulkoa, mutta ei minun luullakseni lukemalla ne itse aapiskirjastaan, vaan toistamalla niitä jonkun jälkeen, jo ennenkuin osaa lukeakaan. Mutta oppiminen ulkoa ja oppiminen lukemaan ovat minun nähdäkseni pidettävät toisistaan erillään, jott'ei toinen vahingoittaisi toista. Mutta hänen lukuopetuksestaan olisi tehtävä hänelle niin vähän harmia ja työtä kuin mahdollista.

En tiedä, mitä muita ylempänä mainittujen kaltaisia englantilaisia kirjoja on olemassa, jotka voisivat herättää mieltymystä lapsissa ja houkutella heitä lukemaan, mutta minä olen taipuvainen uskomaan, että kun lapset tavallisesti jätetään koulukasvatuksen huomaan, kasvatuksen, jossa patukan pelko pakottaa heidät oppimaan, eikä suinkaan itse siitä puuhasta lähtevä hauskuus heitä siihen vedä, tämäntapaiset hyödylliset kirjat ovat kaikenlaisten typerien tekeleiden mukana vaipuneet täydelliseen huomaamattomuuteen, eikä minun tietääkseni olekaan tässä suhteessa otettu ainoatakaan askelta Sarvikirjan[123], Aapiskirjan, Psalttarin, Uuden Testamentin ja Raamatun tavallista uraa ulommas.

§ 158. Mitä Raamattuun tulee, jota tavailemaan lapset tavallisesti pannaan muka heidän lukutaitonsa harjoittamiseksi ja kehittämiseksi, on minun nähdäkseni sen valikoimattomasta lukemisesta kappale kappaleelta, siinä järjestyksessä kuin ne toisiaan seuraavat, niin vähän etua lapsille joko sitten heidän lukutaitonsa parantamiseksi tai heidän uskonnollisen tunteensa vahvistamiseksi, ett'ei ehkä pahempaa voisi löytyä. Sillä mitä iloa tai viehätystä voi lapsella olla kirjan sellaisten osien lukemisesta harjoituksekseen, joista hän ei mitään ymmärrä? Ja kuinka vähän soveltuvatkaan Mooseksen lait, Salomonin Korkea Veisu ja ennustukset Vanhassa Testamentissa ja apostolien kirjeet ja Ilmestyskirja Uudessa Testamentissa lapsen käsityskyvylle? Ja vaikka evankeliumin historia ja apostolein teot ovatkin jo hiukan helppotajuisempia, niin eivät nekään kokonaisuudessaan katsottuina ole missään suhteessa lapsuusijän ymmärrykseen. Myönnän kyllä, että uskonnolliset periaatteet ovat sieltä ja Pyhän Raamatun omista sanoista etsittävät, mutta lapselle ei olisi kuitenkaan esitettävä mitään sellaista, joka ei ole lapsen käsityskyvyn ja tietojen mukaista. Mutta tästä on pitkä askel koko Raamatun lukemiseen pelkän lukemisen vuoksi. Ja millaisen ajatusten sekasorron täytyykään vallita lapsen päässä, mikäli hänellä on yleensä lainkaan sellaisia ajatuksia, joita hänellä pitäisi olla uskonnosta, jos hän kehittymättömimmällä ijällään lukee eroituksetta kaikki Raamatun paikat Jumalan sanana ilman muita näkökohtia! Minä olenkin taipuvainen uskomaan, että tässä juuri on perimmäinen syy siihen, miksi ei muutamilla ihmisillä ole selvää eikä määrättyä käsitystä siitä koko elämänsä aikana.

§ 159. Kun minä nyt olen sattumalta joutunut käsittelemään tätä kysymystä, niin sallittakoon minun sanoa, että Pyhässä Raamatussa on sentään erinäisiä kohtia, jotka lapsen käteen annettuina voivat olla omiansa edistämään hänen lukuharrastuksiansa; sellaisia ovat esimerkiksi kertomus Joosefista ja hänen veljistään, Davidista ja Goljatista, Davidista ja Jonatanista, j.n.e.; toisia kohtia tulisi hänen taas lukea opikseen ja ojennuksekseen, kuten tätä: Mitä te tahdotte ihmisten teille tekevän, se tehkäät myös heille, ja muita sellaisia helppotajuisia ja yksinkertaisia siveyssääntöjä, joita sopivasti valittuina voidaan usein käyttää sekä lukuharjoituksissa että varsinaisessa opetuksessa; ja niitä on silloin luettava niin kauvan, että ne täydellisesti kiintyvät muistiin, jotta niitä myöhemmin, hänen vartuttuaan kypsemmäksi niitä käsittämään, voidaan sopivissa tilaisuuksissa kutakin vuorostaan vielä erikoisesti teroittaa hänen elämänsä ja tekojensa järkähtämättöminä, pyhinä sääntöinä. Mutta koko Raamatun lukemista ilman eroitusta pidän minä varsin sopimattomana lapsille, ennenkuin he ovat tutustuneet sen helppotajuisimpiin peruskohtiin ja saaneet jonkunlaisen yleiskatsauksen siitä, mitä heidän tulee etupäässä uskoa ja noudattaa; mutta tämä yleiskatsaus on heidän minun ymmärtääkseni saatava Pyhän Raamatun omilla sanoilla lausuttuna eikä sellaisina sovitelmina, joita erilaisten järjestelmien ja yhdenmukaisuuksien hallitsemat ihmiset ovat tässä tapauksessa niin kärkkäitä käyttämään ja heillekin tyrkyttämään. Tätä välttääkseen on tri Worthington[124] kyhännyt katkismuksen, jossa kaikki vastaukset tapahtuvat täsmälleen Raamatun omilla sanoilla; hän on siten näyttänyt hyvää esimerkkiä ja pukenut opetuksensa niin täysikelpoiseen sanamuotoon, ett'ei ainoakaan kristitty voi väittää niitä muka sopimattomiksi hänen lapsensa lukea. Heti kun lapsi osaa isämeidän, uskontunnustuksen ja kymmenet käskyt ulkoa, lienee hänen parasta oppia tästä kirjasta yksi kysymys kutakin päivää tai viikkoa kohti, sikäli kuin hänen ymmärryksensä pystyy niitä tajuamaan ja hänen muistinsa niitä säilyttämään. Ja kun hän osaa tämän katkismuksen täydelleen ulkoa, niin että hän voi varmasti ja sujuvasti vastata jokaiseen kirjan kysymykseen, silloin on sopiva hetki tullut istuttaa hänen mieleensä muut, sinne tänne eri raamatunpaikkoihin siroitetut siveyssäännöt, koska ne tarjoavat parasta harjoitusta hänen muistilleen ja muodostavat aina valmiin ojennusnuoran koko hänen elämänsä ohjaukseksi.

§ 160. Kun lapsi osaa sujuvasti lukea englantilaista kirjaa, on sovelias aika tutustuttaa häntä kirjoittamiseen; ja ensimmäisenä kohtana on häntä silloin opetettava pitämään kynäänsä oikein ja vaadittava siinä täydellistä harjaantumista, ennenkuin hänen sallitaan piirtää mitään paperille, sillä lapsilta, yhtä vähän kuin keltään muultakaan, joka tahtoo suorittaa jonkun seikan kunnollisesti, ei olisi vaadittava liian paljoa yhdellä kertaa eikä odotettava täydellisyyttä kahdessa saman harjoituksen osassa samaan aikaan, jos ne suinkin voidaan eroittaa toisistaan. Minun luullakseni on italialainen tapa pitää kynää vain peukalon ja etusormen välissä paras, mutta tämän asian suhteen on teidän sopivin kysyä jonkun etevän kirjoituksenopettajan tai jonkun muun hyvin ja nopeasti kirjoittavan henkilön neuvoa. Kun lapsi on oppinut pitämään kynäänsä oikein, on hänen sitä lähinnä opittava, kuinka hänen tulee sijoittaa paperinsa ja missä asennossa pitää käsivarttansa ja ruumistansa. Kun näistä harjoituksista on selvitty, on paras keino opettaa häntä kirjoittamaan ilman sen suurempaa vaivannäköä metallilevyn hankkiminen, johon on kaiverrettu teitä eniten miellyttävällä käsialalla piirrettyjä kirjaimia; mutta teidän pitää muistaa teettää ne melkoista suuremmiksi, kuin mitä hän tavallisesti tulee kirjoittamaan, sillä jokainen alkaa luonnostaan vähitellen kirjoittaa pienempää käsialaa kuin mitä hänelle on ensin opetettu, vaan ei koskaan suurempaa. Kun sellainen levy on valmiiksi kaiverrettu, on teidän parasta painattaa siitä useampia arkkeja hyvää kirjoituspaperia punaisella musteella, ja niin tarvitsee hänen vain seurailla siten syntyneitä kirjaimia mustaan musteeseen kastetulla hyvällä kynällä, totuttaakseen piankin kätensä muovailemaan mallikirjaimiaan, kunhan hänelle vain ensin neuvotaan, mistä hänen on alottaminen ja miten hänen on piirtäminen kukin kirjain. Ja kun hän osaa tehdä tämän hyvin, on hänen alettava harjoitella puhtaalle paperille; ja tällä tavoin saadaan hänet helposti kirjoittamaan millaista käsialaa vain halutaan[125].

§ 161. Kun hän osaa kirjoittaa hyvin ja nopeasti, on minun luullakseni sopivaa ei ainoastaan jatkaa hänen kätensä harjoittelemista kirjoituksessa, vaan myöskin kehittää sen käyttämistä piirustuksessa, koska se on säätyläiselle erinomaisen hyödyllinen taito monessa suhteessa, mutta etenkin matkoilla, se kun auttaa useinkin muutamin osatuin viivoin ilmaisemaan sellaista, mitä ei kokonainen kirjoitettu paperiarkki kykenisi kuvaamaan eikä tekemään tajuttavaksi. Kuinka monia rakennuksia voidaankaan nähdä, kuinka erilaisia koneita ja pukuja tavata, joiden kuvan voisi helposti mielessään säilyttää ja joista voisi muillekin antaa käsityksen, jos vain olisi vähänkin piirustustaitoa, mutta jotka pelkkien sanojen huomaan jätettyinä ovat vaarassa hävitä tai ainakin säilyä hyvin huonosti muistissa, vaikka kuvaus olisi kuinka tarkka tahansa! Minä en suinkaan tarkoita, että pojastanne pitäisi tulla täydellinen maalari; saavuttaakseen siinä edes johonkin määrin siedettävän taitavuuden, menettäisi hän enemmän aikaa kuin mitä säätyläisnuorukaiselta liikenee muiden tärkeämpien askarrustensa ohella. Mutta sen verran aavistusta etenemisopista ja sen verran piirustustaitoa, että hän kykenee kutakuinkin saamaan paperille kaiken, mitä hän näkee, ihmiskasvoja lukuunottamatta, voi hän uskoakseni hankkia varsin lyhyessä ajassa, etenkin jos hänellä on siihen taipumuksia; mutta jos niitä puuttuu, elleivät ole kysymyksessä suorastaan välttämättömät seikat, on parempi antaa hänen rauhassa sivuuttaa koko asia, kuin kiusata häntä aivan hyödyttömästi. Sentähden pitääkin tässä, kuten kaikissa muissakin asioissa, jotka eivät ole ehdottoman tarpeellisia, paikkansa tuo vanha sääntö: Nil invita Minerva.[126]

1. Pikakirjoituksen,[127] taidon, jota kuulemani mukaan tunnetaan vain Englannissa[128], katsottaneen ehkä maksavan oppimisen vaivan, koska ihmiset sen avulla voivat nopeammin kirjoittaa muistiin mitä haluavat ja myöskin salata sellaista, mitä he eivät tahtoisi paljastaa jokaisen silmille. Sillä ken on kerran oppinut millaisia kirjainmerkkejä tahansa, voi helposti muunnella niitä oman päänsä mukaan ja omaksi yksityiseksi hyväkseen, samoin kuin hän voi supistaa niitä yhä enemmän ja enemmän sitä tarkoitusta vastaaviksi, johon hän haluaa niitä käyttää. Hra Richin keksimää järjestelmää, parhaiten sommiteltua, mitä minä olen nähnyt, voi ymmärtääkseni ken tahansa, joka tuntee hyvin kielioppinsa ja tutkii sitä erikoisesti tätä varten, vielä paljon lyhentää ja tehdä mukavammaksi. Mutta tämän suppeamman kirjoitustavan opettamiseksi pojallenne ei ole tarvis kovin kiireisesti neuvojaa hankkia; hän pääsee siitä joskus sopivan tilaisuuden tarjoutuessa kylliksi varhain selville, kun hänen kätensä on ensin tottunut kirjoittamaan kauniisti ja nopeasti. Sillä pojilla on vain vähän hyötyä pikakirjoituksesta, eikä heidän pitäisikään millään ehdolla harjoitella sitä, ennenkuin he osaavat tavallista kirjoitusta täydellisen hyvin ja ovat saavuttaneet siinä pettämättömän tottumuksen.

§ 162. Heti kun lapsi osaa puhua englantia, on aika opettaa hänelle jotakin muuta kieltä. Tässä suhteessa ei kukaan asetu epäilevälle kannalle, kun on ranskankielestä kysymys. Ja syy siihen on, että ihmiset ovat tottuneet tämän kielen oikeaan opettamistapaan: puhumaan sitä lasten kanssa säännöllisesti eikä turvautumaan kieliopin sääntöihin. Latinaa opittaisiin helposti samalla tavalla, ellei lapsen kasvattaja lakkaamatta, hänen kanssaan seurustellessaan, puhuisi hänelle mitään muuta, vaatisipa häntäkin aina vastaamaan samalla kielellä. Mutta kun ranska on elävä kieli ja kun siitä on jokapäiväisessä puheessa enemmän hyötyä, on sitä ensinnä opeteltava, jotta vielä taipuisat puhe-elimet tottuisivat oikein muodostamaan tarvittavia äänteitä ja lapsi harjaantuisi lausumaan hyvin ranskaa, mikä käy sitä vaikeammaksi, jota pitemmälle se lykätään.

§ 163. Kun hän osaa puhua ja lukea ranskaa hyvin, mihin tätä menettelytapaa noudattamalla voidaan yleensä päästä vuodessa tai parissa, on hänen siirryttävä latinaan, ja kummallistahan olisi, elleivät vanhemmat, jotka ovat kokeilleet ranskankielellä, katsoisi sitä voitavan oppia aivan samalla tavalla: puhuen ja lukien. Lapsen opiskellessa näitä vieraita kieliä on vain siitä pidettävä huolta, ett'ei hän kasvattajansa kanssa ainoastaan niitä puhuessaan ja lukiessaan unhoita harrastaa myös englantia; tämän seikan valvominen voidaan uskoa hänen äidilleen tai jollekin muulle henkilölle, joka panee hänet lukemaan ääneen joitakin valittuja kohtia Raamatusta tai jostakin muusta englanninkielisestä kirjasta joka päivä.

§ 164. Latinaa minä pidän ehdottomasti välttämättömänä säätyläiselle; ja perinnäistapa, joka hallitsee kaikkea, onkin tehnyt siitä niin tärkeän kasvatuksen osan, että niitäkin lapsia pakotetaan pieksemällä sitä oppimaan ja kuluttamaan monet tunnit kallista aikaansa latinan vaivalloiseen pänttäämiseen, jotka eivät kerran koulusta päästyään joudu enää koko elämässään mihinkään tekemisiin sen kanssa. Voiko olla mitään naurettavampaa kuin että isä tuhlaa omia varojansa ja poikansa aikaa pakottaessaan tämän opettelemaan roomalaisten kieltä, kun hän samalla määrää hänet johonkin käytännölliseen toimeen, missä hän ei lainkaan tarvitse latinaa ja missä hän siis ei myöskään voi olla unohtamatta sitä vähää, mitä hän koulussa oppi ja mitä hän kymmenessä tapauksessa yhtä vastaan kammoksuu sen huonon kohtelun takia, jota se hänelle tuotti? Voitaisiinko uskoa, ellei meillä olisi siitä kaikkialla esimerkkejä näkyvissämme, että lasta pakotettaisiin oppimaan kielen alkeita, jota hän ei joudu milloinkaan käyttämään sen elämän kuluessa, mihin hänet on määrätty, ja jonka takia hän lyö koko sinä aikana laimin hyvän käsialan hankkimisen ja kirjanpidon harjoittelemisen, vaikka nämä taidot ovat erinomaisen hyödyllisiä kaikissakin elämän tiloissa ja useimmissa ammateissa suorastaan ehdottoman tarpeellisia? Mutta vaikka näitä taitoja, jotka ovat niin välttämättömiä eri ammateissa, liikealalla ja useissa maallisissa toimituksissa, harvoin, jos ollenkaan, opitaan latinakouluissa, eivät ainoastaan aatelismiehet lähetä sinne nuorempia poikiaan, joista aijotaan erilaisten käytännöllisten ammattien harjoittajia, vaan eivätpä kauppiaat ja maanviljelijätkään osaa olla tunkematta sinne lapsiaan, vaikk'ei heillä ole tarkoitus eikä tarvittavia varojakaan tehdä heistä oppineita. Jos kysytte heiltä, miksi he niin tekevät, pitävät he sitä yhtä kummallisena kysymyksenä kuin jos tiedustelisitte heiltä, miksi he käyvät kirkossa. Tapa on tullut järjen sijaan ja on niiden mielestä, jotka pitävät sitä järkenä, siihen määrään pyhittänyt tämän menettelyn, että he noudattavat sitä melkein uskonnollisella hartaudella ja riippuvat siinä kiinni niin lujasti, kuin eivät heidän lapsensa saisi oikein täydellistä oikeauskoista kasvatusta, elleivät he ole lukeneet Lillyn kielioppia[129].