Tämä Essay concerning Human Understanding (Tutkimuskoe inhimillisestä ymmärryksestä), johon liittyy vv. 1697-1700 kirjoitettu ja v. 1706 julkaistu laaja lisäluku Conduct of Human Understanding (Inhimillisen ymmärryksen ohjauksesta), on lajissaan ensimmäinen yritys ja painavin lisä, mitä Locke ja yleensä hänen aikansa englantilainen rationalistinen ajatus ovat tuoneet ihmiskunnan henkiseen aartehistoon. Sen perusajatuksena on, ett'ei ole olemassa n.s. synnynnäisiä mielteitä, vaan että ihmisen sielu on alkuaan kuin tyhjä lehti tai puhdas vahataulu. Kaikki mielteemme saavat alkunsa kokemuksesta, joko aistien välittämästä (sensation) tai sisäisestä (reflexion). Tiedon lähteenä on siis kokemus, havainto, huomio. Tältä pohjalta lähtien käsittelee nyt Locke kysymystä ihmisen ajatuksesta laveasti, tyynesti, selkeästi, yleistajuisesti. Hän torjuu tyhjät, merkityksettömät sanat ja perustaa sielun tutkimisen sielullisten ilmiöiden tarkkaamiseen, luokittamiseen ja niitä hallitsevien lakien selvittämiseen. Hän määrää inhimillisen ymmärryksen rajat, suhteet, tarkoitusperän ja suunnittelee paremmin kuin Bacon tieteellisen tutkimuksen mahdollisuudet ja tehtävät. Hän ei tahdo ratkaista kysymystä sielun olemuksesta, koska me emme voi siitä mitään varmuutta saada: voi olla mahdollista, että se on itsenäinen, aineeton olento, mutta voihan myöskin otaksua sen olevan pelkkää aivojen toimintaa. Yhtä vähän pääsee hän tutkimuksessaan olioiden olemuksen perille, hän kun tyytyy vain siihen, mitä ne itse itsestään ilmoittavat. Mutta tämäkin tieto riittää elämämme käytännöllisiin tarkoituksiin ja älymme ohjaukseen, ja muutahan emme tarvitsekaan. Vain järki, ei pakko, voi hävittää eri uskonsuuntien väliset eroavaisuudet, samoin kuin vain se voi luoda kasvatuksessa pysyviä tuloksia; sillä vaikka uskonnossa onkin jotakin ylijärkistä, ei siinä ole kuitenkaan mitään vastoinjärkistä (Eucken). Kaikessa on asetuttava sellaiselle kannalle, että järki ja kokemus voivat sen yhteisesti hyväksyä.
Tämän teoksen vankalle perustalle rakentaa sitten Locke myöskin toisen pääteoksensa Some Thoughls concerning Education (Muutamia mietteitä kasvatuksesta).
Niinkuin kaikki Locken kirjoitukset, on tämäkin syntynyt todellisesta, käytännöllisestä tarpeesta ja ulkonaisesta sysäyksestä. Parlamentinjäsen Edward Clarke, johon Locke oli aikaisemmin tutustunut, kyseli häneltä neuvoja poikansa kasvatuksesta. Locke lähetti ystävälleen Hollannista seikkaperäisiä, tätä kysymystä käsitteleviä kirjeitä, joissa hän esitteli ajatuksiaan niinkuin ne hänen kynänsä kärkeen osuivat, ilman sen parempaa suunnitelmaa tai yhtenäisyyttä. Maanpaosta palattuaan asettuu Locke v. 1691 asumaan ystävänsä, Cudworth-filosofin tyttären, rakastettavan ja sivistyneen rva Damaris Mashamin luo Oatesiin, 20 engl. penikulman päähän Lontoosta, jonka sumuinen ilma ei ole hyväksi hänen horjuvalle terveydelleen ja jonne hän pistäytyy vain tuolloin tällöin Kauppaneuvoskunnan jäsenenä ollessaan (1696-1700) tai muita pienempiä virkoja hoitaessaan. Täällä ymmärtävässä, ystävällisessä seurassa tapaa Locke nyt, osansa talon kuluista maksaen, vanhoiksi päivikseen rauhallisen, viihtyisän kodin, jonka helmaan hän pysähtyy ainaisesta maailmankiertämisestään ja jonka suojassa hän myös vetää viimeisen henkäyksensä 28 p. lokak. 1704. Täällä saa hän myös käytännössä koetella Clarkelle esittämiään periaatteita, johtaessaan ystävättärensä tytärpuolen Esterin — Sir Francis Masham oli toisissa naimisissa — ja viisivuotiaan pojan Frankin kasvatusta. Ja kun muutkin hänen ystävänsä (m. m. oppinut William Molyneux) haluavat hyötyä hänen neuvoistaan ja ajatuksistaan, kuullessaan hänen kaikkien kasvattiensa erinomaisesta edistyksestä, kehoittavat he innokkaasti Lockea julkaisemaan nuo Clarkelle kirjoittamansa kirjeet. Locke noudattaakin kehoitusta, ja kun hänellä ei ole aikaa ryhtyä niitä paremmin järjestelemään ja johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi laatimaan, julkaisee hän ne tuolla ylempänä mainitulla, vaatimattomalla nimellä heinäkuussa v. 1693. Tämä teos, josta ennen hänen kuolemaansa ennätti ilmestyä 4 painosta ja jonka Pierre Coste — vuodesta 1697 Mashamin perheen ranskalainen kotiopettaja — oli kääntänyt ranskaksi jo v. 1695, oli tekijänsä lempiteos, ja jokaista painosta varten korjaili ja lisäili hän sitä niin tuntuvasti, että alkuperäinen laitos oli vain 2/3 lopullisesta. Niinpä ovat kokonaan lisättyjä pykälät 37, 62, 93, 94, 98, 115, 117, 161, 176, 205, ja osittain uudistettuja ja laajennettuja pykälät 14, 21, 66, 70, 77, 107, 108, 110, 130, 136, 143, 145, 167, 168, 169, 177, 189, 195. Tämän syntymistapansa mukaisesti puuttuukin Mietteiltä kasvatuksesta kiinteämpi yhtenäisyys ja luja suunnitelma, niin että niissä esiintyy usein saman asian kertailua, pientä ristiriitaisuutta ja epäsuhtaisuutta eri osien välillä. Niitä kirjeinä kyhätessään on Locke myös harjoittanut mahdollisimman vähän lähdetutkimusta, ja jos hän viittaa johonkin lukemaansa kohtaan, esittää hän sen useimmiten väärin, koska hänen muistinsa pettää, tai lisäilee hän muutamia tuollaisia viittauksia myöhemmin tekstiinsä.
Mutta kaikista puutteista huolimatta antaa näille Mietteille aivan erikoisen viehätyksen ja arvon niiden kuvarikas, rauhallinen ja älykäs esitystapa, niiden rohkea ennakkoluulottomuus ja niiden käytännöllinen, koeteltu järki. Sillä ne eivät ole mitään kamarifilosofin haihattelevan mielikuvituksen tuotteita, vaan nojaavat joka kohdaltaan todellisuuteen ja ovat mitä läheisimmässä yhteydessä Locken koko elämän ja maailmankatsomuksen kanssa. Jos Jules Lemaitre on voinut osoittaa, kuinka suuresti Rousseaun oma elämä ja omat kokemukset ovat vieraan lainan ohella vaikuttaneet Émilen syntyyn ja periaatteisiin, niin samoin on varsin helppo nähdä, kuinka läheisesti Locken Mietteet liittyvät hänen omiin havaintoihinsa, yleisiin mielipiteisiinsä ja henkilökohtaisiin muistoihinsa.
Ylempänä on jo mainittu, että Locken kasvatusaatteet suureksi osaksi perustuvat inhimillistä ymmärrystä koskevassa tutkimuksessa esitettyihin tuloksiin. Ja tosiaankin: jos sielu on "tabula rasa", puhdas taulu, on kasvatuksen tehtävä sitä tärkeämpi; vaikka luonteessa onkin erinäisiä voimakkaampia taipumuksia puoleen tai toiseen, voi kasvatus kuitenkin melkein täydelleen muovailla lapsen mielen, istuttaa sen herkkään, hedelmälliseen maaperään ennen kaikkea hyviä tottumuksia ja määrätä koko vastaisen kehityksen suunnan. Ja kun kokemus on kaiken tiedon lähde, ja kun jokaisen on siinä suhteessa nojattava vain omiin havaintoihinsa ja omiin elämyksiinsä, ei opettajan suinkaan tule pakolla ahtaa lapsen päähän ulkonaista, sisällyksetöntä tietoa, josta lapsella ei voi olla mitään omakohtaista kokemusta. Ei! Lapsen on annettava tulla siihen kokemukseen, että opiskelu on miellyttävää ja huvittavaa, että sitä vaaditaan tietämään ja taitamaan vain sellaista, minkä se voi havaita aistimillaan tai vaivatta käsittää ymmärryksellään, että ahkeruudesta on seurauksena muiden kunnioitus ja arvonanto, laiskuuden palkintona taas epäsuosio ja häpeä. Juuri siitä syystä ei olekaan suosittava tuota renessanssin valtaan nostamaa kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijain päähänpänttäystä, vaan on kieliäkin opittava kokemuksen eikä pakkotiedon ja kieliopin avulla: niin kuolleita kuin eläviä kieliä on opittava niinkuin äidinkieltä, jokapäiväisen, havainnollisiin esineihin liittyvän harjoittelun ja vaistomaisen omaksumisen avulla. Kun ei toinen ihminen voi toiselle välittää ulkonaisia eikä sisäisiä kokemuksia, ell'ei toisella ole halua ja kykyä ottaa niitä vastaan, on kasvattajan tehtävänä opettaa lapselle vain ensimmäiset alkeet kustakin tiedonhaarasta, antaa ikäänkuin oikea suunta ja jättää oppilaan omaksi huoleksi, mikäli tällä on siihen harrastusta ja tarvetta, tietojen myöhempi kartuttaminen ja eteenpäin käyminen kerran viitoitetulla uralla. Sentähden onkin lapsen kykyjä ja taipumuksia tarkoin tutkittava, niillä on kokeiltava ja sitten vasta määrättävä suunta, johon niitä on ohjattava. Sillä kaikki riippuu tästä ensimmäisestä ohjauksesta, niinkuin joen alkusuunta määrää sen myöhemmän juoksun. Tieto ei ole pääasia, etenkään ei kuollut kirjatieto, koska se ei kasvata luonnetta eikä kehitä miestä kunnolliseksi ja kyvykkääksi: onpa oppi suorastaan vähäarvoisin osa koko kasvatuksessa! Nuorta ihmismieltä on vaistomaisesti vaikuttavien ja varhain istutettujen tottumusten kautta ohjattava etupäässä hyveeseen, viisauteen ja moitteettomaan käytökseen, sillä ne luovat miehen ja tekevät hänestä sen, mitä hänestä tehdä voi. Tottumuksen on autettava järkeä siksi, kunnes tämä oikein ohjattuna kykenee toimimaan omasta puolestaan ja antamaan vain viisaita ja oikeita käskyjä. Järjen oikea kehittäminen ja harjoittaminen onkin korkein täydellisyys, minkä ihminen voi tässä elämässä saavuttaa. Ja järjen tehtävänä on taas opastaa meitä vain sellaiseen, mikä on varmaa, hyödyllistä, hyveellistä, tarpeellista yksilölle ja isänmaalle.
Tässä alituisessa käytännöllisen elämän vaatimusten, hyödyn ja varmuuden huolehtimisessaan onkin Locke oikea tyypillinen englantilaisen luonteen ja englantilaisen filosofisen suunnan edustaja. Hän tietää omasta kokemuksestaan, mitä siunausta ja hyötyä hyvä terveys ihmiselle tuottaa ja kuinka suuresti heikkoakin terveyttä voidaan vahvistaa huolellisella hoidolla, hän, joka oli syvästi perehtynyt lääketieteeseen ja joka kivulloisuudestaan huolimatta saavutti 72 vuoden ijän! Sentähden asettaakin hän kasvatuksen ensimmäiseksi tehtäväksi lapsen ruumiin karkaisemisen, terästämisen ja kaikenpuolisen hoitamisen, sillä hän tiesi myös omasta kokemuksestaan, miltä tuntuu, kun heikko terveys estää palvelemasta isänmaata niin tarmokkaalla tavalla ja niin vastuunalaisissa paikoissa kuin muutoin tilaisuutta olisi.
Hyödyn näkökohta määrää myös latinan ja kreikan kohtalon: onhan kerrassaan järjetöntä vuosikaudet ajaa lasten päähän suunnattoman ajanhukan kaupalla ja patukan avulla kieliä, joita he eivät kaiken todennäköisyyden mukaan tule koulusta päästyään milloinkaan enää käyttämään! Mieluummin opetettakoon etusijassa omaa äidinkieltä, johon heidän on pakko turvautua joka päivä, sekä muita uusia kieliä, kuten esim. ranskaa, josta voi myöskin olla käytännöllistä hyötyä. Kuolleita kieliä on opittava vain niin paljon, että kutakuinkin ymmärretään vanhoja kirjailijoita: kerrassaan mieletöntä ja tarkoituksetonta on sepittää latinaisia runoja ja puheita. Pikemminkin on kunnon kansalaisen ahkeroitava oman maansa lakien ja laitosten tuntemista, kirjanpitoa, mittausoppia ja kaikenlaisia käsitöitä, sillä niistä voi olla hyötyä missä elämäntilassa tahansa. Tanssi, miekkailu ja ratsastus ovat myöskin tarpeellisia liikkeiden sirostajina ja varmuuden luojina, koska kunnon kansalaisen tulee kyetä esiintymään sekä omaksi että isänmaansa eduksi niin sodan kuin rauhan aikana. Runoileminen, maalaaminen ja soittaminen ovat sitä vastoin kerrassaan hyödyttömiä taitoja, koska ylhäisemmät seurapiirit panevat niihin hyvin vähän arvoa ja koska ne — ajan esimerkit silmien edessä — näyttävät johtavan vain tapojen turmelukseen, joutilaisuuteen ja tuhlaukseen. Piirustusta sitä vastoin voi varsin hyvällä syyllä opetella, koska siitä on käytännöllistä hyötyä etupäässä matkamuistojen säilyttäjänä.
Jos siis englantilaisen luonteen enemmän käytännöllistä hyötyä ja järjen kehitystä kuin tunteen ja taiteellisten taipumusten vaalimista silmälläpitävä perusvirtaus esiintyy Locken kasvatusmietteissä varsin huomattavana, niin eipä ole vähempi se osuus, mikä hänen oman elämänsä kokemuksilla on hänen ajatustensa ja ohjeittensa muodostumisessa.
Edellä on jo puhuttu hänen terveydellisistä kokemuksistaan, ja juuri äsken viittasimme lyhyesti sen ajan kevytmieliseen taiteilijaelämään. Mutta jos Locke, kuivanjärkevä, syvempiä tunteita puuttuva, hillitty vanhapoika halveksiikin taiteita, niin sitä suuremman arvon — tekisipä melkein mieli sanoa: suurimman arvon koko kasvatuksessa — antaa hän hienoille, kohteliaille seuratavoille ja sirolle käyttäytymiselle. Hänhän eli suurimman osan ikäänsä maan ylhäisimmissä piireissä, ja siellä oli hänellä yllin kyllin tilaisuutta nähdä, mitä sivistyneet seuratavat ja niiden mukaan muodostuva yleinen mielipide merkitsevät, kuinka paljon niistä voi olla hyötyä yritteliäälle miehelle ja kuinka haitalliseksi kömpelö, arkaileva käytös voi osoittautua joko huonosti kasvatetuille tai muutoin typerille ihmisille. Elettiinhän Ludvig XIV:n aikaa, ja pitäähän Locke sekä ensimmäisen neuvottavansa, Clarken, että ajan yleisen katsantotavan mukaisesti silmällä vain ylempiin säätyihin kuuluvan lapsen kasvattamista. Niinpä palaakin Locke kolme eri kertaa kohteliaisuuteen ja esittää sivistyneistä seuratavoista mielipiteitä ja havaintoja, jotka kuuluvat hänen kirjansa viehättävimpiin. Ylhäisempien säätyjen katsantokannoista johtuu myös, että Locke antaa kasvatusopissaan niin suuren merkityksen kunnian ja häpeän tunnolle rankaisun välikappaleena. Ja ajan sotakauhujen, raakuuden ja tapainturmeluksen keskellä teroittaa Locke aivan erikoisesti lempeyttä, sääliä ja lähimmäisenrakkautta, mutta kehoittaa samalla totuttamaan lapsia kestämään kärsimyksiä, vaivoja ja rasituksia, sillä eihän sitä tiedä, mikä heidän kohtalokseen on tuleva. Isänmaan hädän, häpeän ja rikkinäisyyden huolestuttaessa jokaista sen todellista ystävää pitää Locke pääasiana hyveellisten, tarmokkaiden, viisaiden, luonteeltaan lujien ja käytännölliseltä älyltään ja kyvyltään huomattavien miesten kasvattamista, eikä suinkaan kirjanoppineiden. Ja jotta kansan syvät rivitkin saataisiin tottumaan työhön ja järjestykseen, ehdottaa Locke v. 1697, Kauppaneuvosten jäsenenä ollessaan, n.s. työkoulujen perustamista jokaiseen pitäjään. Niihin piti ottaa kaikki köyhät, 3—14-vuotiaat lapset kuljeskelemasta ja harjoittamasta kaikenlaista pahaa, jotta he siellä ruokittuina ja vaatetettuina oppisivat tekemään työtä, ja jotta maanviljelijät ja käsityöläiset saisivat heistä aikanaan kunnollisia apulaisia.
Senaikuisesta koulukasvatuksesta ei Locke usko mitään hyvää lähtevän, siksi katkerat on hänellä siitä omakohtaiset muistot. Heikkona, arkana, kivulloisena joutui hän Westminsterin kouluun keskelle vallatonta, telmivää poikalaumaa, joka varmaankaan ei kohdellut erikoisen hyvin tuota "kuninkaan koululaista". Hän ei itse kyennyt telmimään mukana eikä suunnittelemaan hedelmätarhojen ryöstöä, ja opettajan patukassa oli niin kovin paljon kärsimistä. Sitäpaitsi ei tuollaisessa parvessa kykenevinkään opettaja voinut kasvattaa hoidokkejaan kunkin yksilöllisten taipumusten mukaan, jos hänellä siihen olisi haluakin ollut: hän vain opetti, mutta ei kasvattanut. Kaikista näistä syistä tuomitsee Locke ehdottomasti julkisen kasvatuksen ja suosittelee yksityisopetusta, kunhan vain saadaan sellainen opettaja, joka on itse hyveellinen, hienosti kasvatettu, ymmärtäväinen ja tehtäväänsä innostunut. Että taas Locken puoltamaa menettelytapaa noudattamalla voitiin päästä erinomaisiin tuloksiin niin suhteessa kuin toisessa, sen oli hän itse kokenut johtaessaan niin monen lapsen kasvatusta: suojelijansa Shaftesburyn pojan ja pojanpojan Lontoossa, kauppias John Banksin pojan Pariisissa, kveekarikauppiaan Furlyn pojan Rotterdamissa, Ester ja Frank Mashamin Oatesissa. Locke voikin sentähden useissa kohdin viitata omiin kokemuksiinsa ja huomioihinsa ja väittää rakentavansa, ei mielikuvituksen, vaan käytännöllisen todellisuuden pohjalle. Samoin muistelee hän isänsä kasvatusta, kehoittaessaan vanhempia kohtelemaan lapsiaan ensin ankarasti ja ehdotonta kuuliaisuutta vaativasti, mutta vähitellen näiden varttuessa muuttamaan suhteen yhä enemmän uskotun ystävän ja hyvän toverin suhteeksi. Kotoista perua on niinikään harras uskonnollisuus ja syvä luottamus ilmoitettuun sanaan.