§ 198. Miekkailua ja ratsastusta[181] pidetään niin välttämättöminä hyvän kasvatuksen osina, että niiden laiminlyömistä katsottaisiin suureksi puutteeksi. Kun jälkimmäistä voidaan enimmäkseen oppia vain suurissa kaupungeissa, on se terveellisimpiä harjoituksia, mitä niissä mukavuuden ja ylellisyyden pesäpaikoissa on saatavissa, ja tästä syystä onkin se varsin sopivaa puuhaa nuorelle säätyläiselle hänen siellä oleskellessaan. Ja mikäli se opettaa miestä istumaan lujasti ja sirosti satulassa ja hankkii hänelle taidon totuttaa ratsuaan pysähtymään ja kääntymään nopsasti sekä totuttaa häntä pysymään tanakkana sen selässä, on siitä säätyläiselle hyötyä sekä rauhan että sodan aikana. Mutta onko se kylliksi tärkeä, jotta siitä tehtäisiin erikoisempi numero, ja ansaitseeko se kuluttaa enemmän hänen aikaansa, kuin hänen olisi suorastaan tarpeellista terveytensä takia sopivin väliajoin käyttää sellaisiin voimakkaisiin harjoituksiin, sen jätän vanhempain ja kasvattajain ymmärryksen ratkaistavaksi. Heidän on vain hyvä muistaa kaikkiinkin kasvatuksen osiin nähden, että eniten aikaa ja harrastusta on suotava sellaisille seikoille, jotka kaiken todennäköisyyden mukaan tulevat olemaan erikoisimmin tärkeitä ja monipuolisimmin hyödyllisiä sen elämän tavallisessa menossa ja tavallisissa oloissa, johon nuori mies on määrätty.

§ 199. Mitä miekkailuun tulee, niin on se minun nähdäkseni oivallinen harjoitus terveydelle, mutta vaarallinen hengelle, koska luottamus taitoonsa voi helposti viekoitella kietoutumaan riitoihin ne, jotka luulevat osaavansa käytellä kalpaansa. Tämä pöyhkeä luulo tekee heidät useinkin tarpeettoman herkiksi kunnianasioihin ja mitättömiin tai kokonaan olemattomiin loukkauksiin nähden. Kuumaverisyydessään ovat nuoret miehet kärkkäitä uskomaan opetelleensa miekkailua hukkaan, elleivät he koskaan pääse osoittamaan taitoaan ja rohkeuttaan kaksintaistelussa, ja he näyttävätkin olevan oikeassa. Mutta kuinka moniin järisyttäviin murhenäytelmiin tämä oikeassaoleminen on antanut aihetta, sen voivat niin monen äidin kyyneleet kertoa. Mies, joka ei osaa miekkailla, on sitä huolellisemmin pysyttelevä poissa tappelupukarien ja pelurien seurasta, eikä hän ole puoliksikaan niin taipuvainen välittämään turhanpäiväisyyksistä tai loukkaamaan muita tai intohimoisesti puolustamaan loukkauksiaan, kun on kerran ne tehnyt, mistä juuri tavallisesti riidat johtuvatkin. Ja kun mies joutuu taistelukentälle, panee keskinkertainen miekkailutaito hänet pikemminkin alttiiksi hänen vihollisensa säilälle kuin varjelee häntä siltä. Ja rohkea mies, joka ei osaa lainkaan miekkailla ja joka sentähden panee kaikki yhden ainoan iskun varaan, jäämättä väistelemään, onkin varmasti paremmassa asemassa kuin keskinkertainen kalvankalistaja, etenkin jos hän lisäksi osaa painia. Jos sentähden joihinkin varokeinoihin on ryhdyttävä sellaisia onnettomuuksia vastaan ja jos isä haluaa jo ennakolta valmistaa poikaansa kaksintaistelujen varalle, soisin minä paljoa mieluummin, että minun poikani olisi taitava painija kuin tavallinen miekkailija; ja juuri tälle asteellehan säätyläinen voi korkeintaan päästä, ellei hän tahdo käydä säännöllisesti miekkailukoulussa ja harjoitella joka päivä. Mutta kun miekkailua ja ratsastusta pidetään niin yleisesti välttämättöminä avuina säätyläisen kasvatuksessa, käynee tuskin päinsä kokonaan kieltää siinä asemassa olevalta mieheltä näitä ruumiillisen kunnon merkkejä. Jätänkin sentähden isän harkittavaksi, missä määrin hänen poikansa luonne ja se yhteiskunnallinen asema, johon hän todennäköisesti joutuu, puoltavat tai vaativat hänen alistumistaan tapoihin, joilla on hyvin vähän tekemistä säädyllisen elämän kanssa, jotka toiselta puolen olivat aikaisemmin tuntemattomia sotaisimmillekin kansoille ja jotka näyttävät hyvin vähän lisänneen voimaa ja urhoutta niiden kansojen keskuudessa, mitkä ovat ne hyväksyneet, ellemme otaksu kaksintaistelun kehittäneen sotaista kuntoa ja uljuutta, kaksintaistelun, jonka mukana miekkailukin tuli maailmaan ja jonka mukana se minun toivoakseni maailmasta häviääkin.

* * * * *

§ 200. Nämä ovat tällä hetkellä ajatukseni opista ja käytännöllisistä avuista. Kaiken mitta ja määrä ovat hyve ja viisaus:

Nullum numen abest si sit Prudentia.[182]

Opettakaa hänet hallitsemaan taipumuksiaan ja alistamaan mielitekonsa järjen määrättäviksi. Kun se on saavutettu ja alituisella harjoituksella tottumukseksi vakiinnutettu, on tehtävän vaikein osa suoritettu. Jotta nuori mies pääsisi tälle kehitysasteelle, en minä tiedä mitään, joka olisi siinä määrin omiansa tähän suuntaan vaikuttamaan kuin kunnian ja kiitoksen rakkaus, jota teidän sentähden pitäisikin pyrkiä istuttamaan häneen kaikin ajateltavin keinoin. Tehkää hänen mielensä niin herkäksi maineelle ja häpeälle kuin suinkin, ja kun sen olette suorittanut, olette juurruttanut häneen periaatteen, joka on ohjaava hänen tekojansa silloinkin, kun te ette ole läsnä, johon ei vitsan tuottaman vähäpätöisen kivun pelkoa voida lainkaan verrata ja joka on oleva se kelvollinen runko, mihin myöhemmin sopii oksastaa siveyden ja uskonnon oikeat periaatteet.

* * * * *

§ 201. Minun on vieläkin lisättävä muuan seikka, joka kuitenkin heti minun siitä mainittuani panee minut alttiiksi sille epäilykselle, että minä olen muka unohtanut, mitä asiaa minä tässä oikeastaan ajan ja mitä olen aikaisemmin kirjoittanut kasvatuksesta, jonka ainoana silmämääränä on säätyläisen kutsumus, ja siihenhän taas ei mikään käytännöllinen ammatti näytä lainkaan soveltuvan. Ja kuitenkaan voi olla sanomatta, että minä soisin hänen oppivan jonkun ammatin, jonkun käsityön, niin, jopa kaksi, kolmekin, mutta yhden erikoisemmin[183]

§ 202. Kun lasten puuhailevaa luonnetta on aina ohjattava sellaiseen, mistä heille voi olla hyötyä, voidaan ne edut, jotka johtuvat heille asetetuista askareista, jakaa kahteen lajiin: ensiksikin siihen, missä harjoituksen avulla saavutettu taito on itsessään saavuttamisen arvoinen. Niinpä on sellainen taito ei ainoastaan kielissä ja oppineissa tieteissä, vaan myöskin maalauksessa, sorvaamisessa, puutarhanhoidossa, raudan karkaisemisessa ja takomisessa ja kaikissa muissa hyödyllisissä töissä hankkimisen arvoinen. Toiseksi siihen, missä harjoitus itsessään, vaikk'emme ota huomioon mitään muuta, on tarpeellinen tai hyödyllinen terveydelle. Lasten on niin välttämätöntä vielä nuorina ollessaan hankkia tietoa erinäisistä asioista, että joku osa heidän aikaansa on uhrattava heidän kehittymiseensä tässä suhteessa, vaikk'ei se puuha vähimmässäkään määrässä edistäisi heidän terveyttään. Sellaisia ovat lukeminen ja kirjoittaminen ja kaikki muut paikallaan pysymistä vaativat ja hengen viljelemistä tarkoittavat opinnot, jotka väistämättömästi anastavat suuren osan säätyläisten aikaa jo aivan kehdosta lähtien. Mutta käsityöt, joiden sekä oppimiseen että harjoittamiseen vaaditaan ponnistusta, eivät juuri tämän harjoituksen avulla edistä ainoastaan meidän taitoamme ja näppäryyttämme, vaan ovat myös eduksi terveydellemme, etenkin sellaiset, jotka hankkivat meille puuhaa ulkoilmassa. Näissä siis voidaan yhdistää terveys ja kehitys, ja niitä on sentähden muutamia sopivia valittava virkistykseksi henkilöille, joiden päätoimena on kirjojen ääressä istuminen ja opiskeleminen. Tässä valinnassa ovat asianomaisen ikä ja taipumukset otettavat huomioon, samoin kuin on aina pakottamista vältettävä häntä niihin totutettaessa. Sillä komentelu ja väkivalta voivat usein herättää vastenmielisyyttä, mutta eivät koskaan sitä poistaa, ja mitä tahansa joku onkin saatu väkisin tekemään, hän luopuu siitä niin pian kuin hän suinkin voi, ja sellainen työ tuottaa hänelle varsin vähän hyötyä ja vielä vähemmän virkistystä.

§ 203. Mikä minua eniten miellyttäisi kaikista muista taidoista, olisi maalaaminen, ellei sitä vastaan voitaisi tehdä paria muistutusta, joita ei ole niinkään helppo torjua. Ensiksikin on huonosti maalaaminen muuan maailman kurjimpia asioita, ja saavuttaakseen siinä edes siedettävän taidon, täytyisi miehen uhrata siihen liian paljon aikaansa. Jos hänellä on siihen luontaisia taipumuksia, on se vaara tarjolla, että hän lyö laimin kaikki muut, hyödyllisemmät opinnot ja antautuu yksistään sitä harjoittamaan; ellei hänellä taas ole vähääkään taipumusta siihen, on kaikki siihen käytetty aika, vaiva ja raha heitetty hukkaan kerrassaan tarkoituksettomasti. Toinen syy, miksi minä en voi puolustaa säätyläisen maalausharrastuksia, on se, että se on virkistys, joka vaatii paikallaan olemista ja joka antaa enemmän työtä hengelle kuin ruumiille. Säätyläisen vakavampiin puuhiin katson minä etusijassa kuuluvan opiskelun, ja kuu se vaatii levähdystä ja virkistystä, niin tarjotkoon sitä jokin ruumiinharjoitus, joka vapauttaa ajatukset, vahvistaa terveyttä ja lisää voimaa. Näistä kahdesta syystä minä en puolusta maalaamista[184].