[40] Rousseau on tästä kysymyksestä aivan samaa mieltä.
[41] Locke muistelee tässä varovaisessa herättämisessä varmaankin Montaignea, joka kertoo isänsä herättäneen hänet aina soitolla, koska oli pelättävissä, että äkillinen, väkivaltainen ja meluava tapa voisi vahingoittaa lapsen herkkiä aivoja. ( Essais, I, 25). Jos Rabelais herätti Gargantuansa jo kello neljältä aamulla, ei taas Rousseau, päinvastoin kuin Montaigne ja Locke, lainkaan sääli Émilensä unta, vaan herättää hänet äkkiäkin ja koettaa totuttaa häntä nousemaan minä hetkenä tahansa. ( Émile, II).
[42] Tässä kohdassa kopioi Rousseau Lockea melkein sanasta sanaan: "Pehmeä vuode, missä nukkuja hautautuu höyheniin ja untuviin, sulattaa ja ikäänkuin hajoittaa ruumiin. Liian lämpimästi verhotut nivuset kuumenevat. Siitä johtuu usein rakkokivi ja muita tauteja, ja väistämättömästi arka ruumiintila, joka elättää niitä kaikkia." ( Émile, II).
[43] Molus peristalticus.
[44] Ileus eli iliaca passio.
[45] Locken käyttämä sana the Spirits (die Lebensgeister, les esprits animaux ), joka esiintyy hänen kirjoituksissaan muuallakin, kuuluu vanhemman filosofian ja lääketieteen peruskäsitteihin. Mitä näillä "elonhengillä" oikeastaan ymmärrettiin, käynee paraiten selville seuraavista Raconin lauseista ( Historia vitae et mortis ): "Henget ( spiritus ) ovat kaiken ruumiissa tapahtuvan toiminnan avustajia ja aiheuttajia." (Suomalainen sana henki käsitettäköön samassa mielessä hengittää (= puhaltaa)-sanan kanssa yhteenkuuluvaksi kuin latinainen sana spiritus spiro-sanan kanssa.) — "Kaikessa elollisessa on kahta lajia henkiä, elottoman henkiä ( spiritus mortuales ), kuten varsinaisesti elottomassakin, ja lisäksi vielä elonhenki." Elottoman henget jäävät kuolleeseen ruumiiseen. Niitä ympäröi karkea aine, joka usein katkaisee niiden yhteyden, kuten esim. lumeen ja vaahtoon on sekaantunut ilmaa. "Mutta elonhenki on itsensä kanssa välittömässä yhteydessä erinäisten kanavien avulla, joiden kautta se kulkee, siten joutumatta kokonaan katkaistuksi." Lisäksi on "elonhengessä jonkun verran lämpöä, ja se on jotakin sentapaista kuin henkäys, joka olisi samalla kertaa sekä tulta että ilmaa". Ja tämä lämpö juuri synnyttää "omituisia liikuntoja ja kykyjä".
Tämä vanhalta ajalta periytynyt oppi elonhengistä ( spiritus animales ) pysyi pystyssä aina kahdeksannelletoista vuosisadalle asti ja oli Locken aikana vielä luonnollisesti täydessä voimassaan. Descarteskin antaa veren kiertokulkua esitellessään elonhengistä ( esprits animaux ), jotka hän panee syntymään verestä, kokonaan Baconin ajatusten kaltaisen selityksen. Hänen mukaansa ovat ne "kuin hyvin vieno henkäys tai paremminkin kuin hyvin puhdas ja hyvin eloisa liekki, joka herkeämättä ja hyvin runsaana nousee sydämmestä aivoihin, saapuu sieltä hermokanavia pitkin lihaksiin ja antaa kaikille jäsenille liikuntokyvyn". Vielä Rousseaunkin teoksissa näyttelevät "elonhenget" jonkunlaista osaa.
Sekä englannin- että ranskankieleen on jäänyt useita jokapäiväisiä lauseparsia todistamaan tätä omituista käsitystä "elonhengistä".
[46] Niinkuin roomalaisilla oli jumalat tai jumalattaret kaikille elämän toiminnoille ja ilmiöille, niin näyttää heillä myös olleen erikoinen pääkaupungin lokaviemäreitä — joista suurin oli, kuten tunnettu, Tarquinius Vanhemman aikana rakennettu, Tiberiin johtava Cloaca Maxima — suojeleva ja hoitava jumalatar Cloacina. Tästä nimestä ja käsitteestä muodostaa nyt Locke omituisen sanaleikkinsä.
Toisten mukaan oli Cloacina ollut vain Venuksen lisänimi, ja juuri tämännimiselle Venukselle oli Roomassa pyhitetty patsaita; Liviuksen kertoman mukaan surmasi Virginius tyttärensä erään tällaisen patsaan juurella. Plinius selittää nimen merkitsevän "sovittavaa".