Tämä omituinen "kirja" on herättänyt sivistyshistorioitsijain vilkasta huomiota. Niinpä on englantilainen Andrew W. Tuer kirjoittanut siitä laajan, kaksiniteisen tutkimuksen ( History of the Horn-Book ).
[124] John Worthington (1618-1671) oli hurskas, lempeä mies, joka mitä kauneimmalla tavalla osoitti kristinopin perussääntöjen seuraamista suuren, v. 1665 Lontoossa raivonneen ruton aikana.
[125] Locken kerrotaan maanpakonsa loppuaikoina Rotterdamissa rikkaan englantilaisen kauppiaan Furlyn perheessä oleskellessaan tehneen tämänlaatuisia käytännöllisiä kokeita, opettaakseen isäntänsä nuorta poikaa kirjoittamaan.
Muutoin tunnettiin tällainen harjoitusmenettely jo vanhalla ajalla. Ateenalaiset kirjoituksen opettajat piirsivät kirjaimensa vahatauluille, ja oppilasten tuli kuljettaa puikkoaan siten syntynyttä uraa pitkin saadakseen kauniin käsialan. Quintilianus taas suosittelee samaan tarkoitukseen puutauluja, joihin on kirjaimet kaiverrettu ja joiden malleja seuratessa ei piirtimen ole niin helppo luiskahtaa syrjään.
[126] Ei mitään vastoin Minervan mieltä, latinainen sananparsi, joka kielsi tekemästä mitään sellaista, mihin luonto tai sisäinen kutsumus ei vetänyt. (Vrt. Horatius: De arte poetica liber, säe 385).
Englantilaisten perinnäisen matkailijaluonteen mukaisesti asettuu Locke piirustuskysymyksessä kokonaan käytännölliselle ulkonaisen hyödyn kannalle, pitämättä lainkaan lukua silmän kehittämisestä näkemään muotoja, värejä, vivahduksia, tarkkaamaan eri etäisyyksiä, j.n.e., joihin ja käden taitavuuden lisäämiseen taas Rousseau puolestaan kiinnittää sitä suurempaa huomiota.
[127] Ensimmäisessä Locken kasvatusopin painoksessa ei mainittu vielä sanaakaan pikakirjoituksesta. Hän näyttää johtuneen ajattelemaan asiaa ystävänsä Molyneuxn 12 p. elok. 1693 päivätyn kirjeen herättämänä. Kirjeessä oli puhetta pikakirjoituksen opettamisesta Molyneuxn pojalle niin paljon, että tämä osaisi nopeammin merkitä muistiinsa omia ajatuksiaan: muuhun ei pyrittykään. Vastauksessaan (23 p. elok. 1693) mainitsee Locke ymmärtävänsä pikakirjoituksen ( Short-hand ) merkityksen ja opetelleensa sitä itsekin nuorempana. Ja kiitollisena ystävänsä huomautuksesta lisää Locke kirjansa myöhempiin painoksiin tämän pikakirjoitusta käsittelevän kohdan.
[128] Locke erehtyy. Pikakirjoitus oli ikimuistoisista ajoista asti käytännössä muinaisilla sivistyskansoilla. Kreikkalaiset väittivät sen keksijäksi Ksenophonia, mutta toisten mukaan olivat Pythagoras ja Ennius jo ennen häntä sommitelleet kirjoitustavan, joka teki mahdolliseksi seurata puhujan nopeatakin sanatulvaa. Muutamat kirjailijat antavat taas kunnian tästä keksinnöstä Cicerolle, joka tosiaan käyttikin kirjoituksessaan eräänlaisia lyhennysmerkkejä ja sai muutkin niitä käyttämään. Eräässä kirjeessään Atticukselle (XIII, 32) huomauttaa hän joskus kirjoittavansa "merkkien avulla".
Uudempina aikoina julkaisi taas tri Timotheus Bright v. 1588 ensimmäisen esityksen pikakirjoituksesta Englannissa. Hän merkitsi sanan sen lyhennetyllä alkukirjaimella ja liitti sen alle vielä toisen merkin, saaden siten 537 sanamerkkiä. John Willis, joka sommitteli lyhennyskirjoituksen suorien ja kaartuvien kirjainten avulla, käyttää v. 1602 ilmestyneessä teoksessaan ensimmäisenä sittemmin kaikkiin sivistyskieliin siirtynyttä sanaa Stenography, "ahdaskirjoitus". Sen englantilaisen järjestelmän, josta Locke puhuu ja jota hän suosittelee, oli Jeremiah Rich enonsa W. Cartwrightin opastamana keksinyt v. 1650:n tienoilla. Siinä esiintyy myös paljon sanalyhennysmerkkejä. Shelton julkaisi v. 1659 uuden järjestelmän, joka kulkeutui v. 1681 Ranskaankin, missä sitä ennen kuitenkin muuan pappi Cossart oli keksinyt keinon "kirjoittaa niin nopeasti kuin puhutaan". William Masonin järjestelmä voitti sittemmin (1672) muut englantilaiset kokeilut, mutta luonnollista on, että niin hyvin Englannissa kuin kaikissa muissakin maissa on keksitty yhä uusia ja yhä parempia menettelytapoja. Kuten tietty, on saksalaisen Gabelsbergerin (1789-1849) v. 1831 käytäntöön otettu järjestelmä levinnyt hyvin avaralti, Suomeenkin ( L. Neovius, nyk. Nevanlinna.)
[129] William Lilly, jonka v. 1673 julkaistu, koottu ja lisäyksillä varustettu latinan kielioppi oli yleisessä käytännössä Locken aikoina, oli ollut opettajana St. Paulin koulussa Lontoossa — tässä koulussa on Lillyn kielioppia käytetty meidän päiviimme asti. Hän kuoli ruttoon v. 1523.