[157] Samuel Pufendorf (1632-1694), saksalainen oppinut, jonka elämä oli varsin vaiherikas ja joka nautti suurta oppineisuuden ja syvällisen älyn mainetta, kirjoitti kirjansa Luonnollisesta ja kansojen oikeudesta Ruotsissa v. 1672. Aikaisemmin mainittu teos Ihmisen ja kansalaisen velvollisuuksista on vain lyhennys tästä jälkimmäisestä ja ilmestyi niinikään Ruotsissa v. 1673.
Hollantilainen Hugo Grotius (1583-1645), jonka elämä oli niinikään hyvin kirjava ja jonka tavattomat lahjat ja tiedot herättivät suurta huomiota, on voittanut pysyvimmän kuuluisuutensa juuri tuolla Locken mainitsemalla teoksella Sodan ja rauhan oikeudesta, jonka hän kirjoitti Ranskassa v. 1624. Sitä pidettiin kauvan uudenaikaisen kansainoikeuden perustuksena ja se käännettiin pian kaikille Europan kielille.
Pufendorf käsittelee laveammin kysymyksensä yleisiä periaatteita kuin Grotius, joka kiinnittää suurempaa huomiota kansainoikeudellisten suhteiden käytännölliseen muodostumiseen, ja nähtävästi sentähden pitääkin Locke edellisen teosta sopivampana oppikirjaksi.
[158] The Predicaments and Predicables. Vanhassa ajatusopissa, logiikassa, merkitsivät praedicamenta kutakuinkin samaa, mitä nykyään nimitetään kategorioiksi eli käsiteluokiksi, joita Aristoteleen mukaan oli kymmenen, mutta joiden luvun stoalaiset vähensivät näiksi neljäksi: 1) olio eli esine; 2) ominaisuus; 3) toiminta eli tapahtuma; 4) suhde. Näitä käsiteluokkia vastaavat pääasiallisesti myös sanaluokat. Praedicabilia taas ovat nuo viisi "yleismainetta": genus, species, differentia, proprietas, accidens (luokka, laji, erilaisuus, pysyvä ominaisuus ja satunnainen ominaisuus).
Locken aikoina teroitettiin lapsille teroittamasta päästyä — kuten oli teroitettu koko keskiaikanakin — kaikkia näitä ajatusopin monimutkaisia luokitteluja, heitä opetettiin puhumaan in modo et figura, s.o. kaikkien päätelmäopin sääntöjen mukaan, antamatta heille siten minkäänlaista todellista tietoa tai perustusta järkevään ajatteluun, ja sentähden arvosteleekin Locke Rabelaisn, Montaignen, Pascalin mukana koko hommaa hyvin ankarasti.
[159] William Chillingworth (1602-1684) oli jonkun aikaa katolilainen ja jesuiittain oppilas Ranskassa, mutta muuttui pian Englannissa innokkaaksi, vapaamieliseksi protestantiksi, joka kirjassaan The Religion of Protestants a Safe Way to Salvation (Protestanttein uskonto varmana tienä pelastukseen, 1637) pitää syynä kaikkiin uskonnollisiin riitoihin ja omantunnonsortoon sen ihmisten tunnustuksellisen hulluuden, että he luulevat osaavansa puhua Jumalan asioista paremmin kuin Jumala itse omassa sanassaan. Tämä teos nautti suurta arvoa aikalaistensa keskuudessa pontevan ja perusteellisen ajattelunsa takia.
Molyneux, Locken ystävä, lausuu eräässä kirjeessään (12 p. elok. 1693) tälle sen kohteliaisuuden, ett'ei parempaa ajatusopin koulua voisi löytää kuin on Locken Tutkimuskoe inhimillisestä ymmärryksestä.
[160] Terminus medius eli "välilause" on päätelmässä vertauskohtana "ylälauseen" ja "alalauseen" välillä ja johtaa siis jälkimmäisestä edelliseen, niin että jos tämä välilause on kaksimielinen tai hämärä, voidaan ajatusta väännellä vertaamalla sitä yhdessä mielessä ylälauseeseen ja toisessa mielessä alalauseeseen. Tällaiseen temppuiluun perustuikin vanhanaikainen Locken tuomitsema väitteleminen hyvin suurelta osaltaan.
Eroittelu eli Locken Distinction oli taas toinen väittelykoukku, jonka avulla kehitettiin olemuseroavaisuuksia tilapäisen epäoleellisten ominaisuuksien eroavaisuuden perusteella.
[161] Locke tarkoittaa Ciceron Rhetorica (Puhetaito) teoksen ensimmäisen kirjan 20. ja 21. lukua, jotka puhuvat de inventione (puheen sommittelusta ja aineksista) ja joita tavallisesti mainitaan myös erikseen samalla nimellä. Siinä asetetaan sille puheen osalle, jolla on nimenä narratio, kertomus, se vaatimus, että sen tulee olla brevis, aperta, probabilis (lyhyt, selkeä ja todenmukainen).