[162] Ciceron mestarillisten kirjeiden jälkeen ei liene kukaan voittanut niin suurta mainetta kirjeitten sepittäjänä kuin ranskalainen Vincent Voiture (1598-1648). Ihmetellä vain täytyy, kuinka Locke, joka juuri vähää ennen vaatii kirjeiltä yksinkertaisuutta, selkeyttä ja koristelemattomuutta, tarjoaa esikuvaksi Voiturea, joka on kaiken tämän suoran vastakohta: yhtenä ranskalaisen hienostelevan, koukertelevan, teeskentelevän sanonnan, Rambouillet-palatsin sanonnan vaikuttavimmista luojista on hän valanut kirjeisiinsä kaiken sirostelun, keikailun, huippuunsa ajetun sukkeluuden ja kepeyden, mitä suinkin ajatella saattaa.
[163] Thomas Farnaby (1575-1647) tuli aivan uskomattomien seikkailujen ja vaiheiden jälkeen — merimatkoillaan joutui hän m.m. kuuluisan retkeilijän ja merisankarin Francis Draken läheisyyteen — koulumestariksi Lontooseen, missä hän saavutti jonkunlaista mainetta filosofisten teosten kirjoittajana. Locken mainitsema puhetaidon opas ilmestyi v. 1625 nimellä Index rhetoricus scholis accommodatus.
[164] Locke tarkoittanee etupäässä Ranskaa, missä oli niihin aikoihin tapahtunut tavaton ranskalaisen kirjallisuuden nousu, missä Ludvig XIV jakeli anteliaalla kädellä apurahoja ansiokkaille kirjailijoille, missä Richelieu oli v. 1634 perustanut Ranskan Akatemian kieltä kehittämään ja hoitamaan, missä Boileau piti niin hyvää huolta kielen puhtaudesta ja siroudesta ja missä jansenistit, joiden kanssa Locke oli joutunut ystävällisiin suhteisiin, omistivat kouluopetuksessa entistä paljoa suurempaa huomiota äidinkielelle.
[165] Locken suosittelema Eutropius (VIII, 12) kertoo tosiaankin, että Fronto, "muuan hyvin kuuluisa puhuja", opetti keisari Marcus Antoniukselle latinan kieltä ja kirjallisuutta. Lisäksi sopii muistaa, että filosofi Serteca oli Neron opettajana, ja että Quintilianus, valtion palkkaama puhetaidon, opettaja, opasti myös Domitianuksen poikia.
[166] Silloisen kielenkäytön mukaan oli tosiasioiden esittäminen historiaa — niinpä puhutaan nytkin vielä luonnonhistoriasta. Ilmiöiden syiden ja kehityksen tutkiminen oli taas filosofiaa — siitä luonnonfilosofia, johon niin muodoin kuuluivat sekä fysiikka että kemia, tähtitiede, metafysiikka, j.n.e.
[167] Metafysiikka merkitsi kauvan samaa kuin oppi hengestä, sielusta, sielutiede. Vasta myöhemmin on tehty eroitus eri tieteiden ja niiden tutkimusalojen välillä puhtaasti henkisellä alalla.
[168] Tätä Locken kovin uskonnollista, hieman yksinkertaista käsitystä ja opetusmenettelyä vastustaa Rousseau (Émile, IV) ankarasti, koska kaiken tutkimuksen alkaminen hengistä hänen nähdäkseen vie vain taikauskoon, ennakkoluuloihin ja lopulta aineellisuuteen. Hän pitää päinvastaista, kappaleista lähtevää menettelyä sekä luonnollisempana että hedelmällisempänä.
[169] Vrt. §§ 137 sr.
[170] Olioiden luonnossa, s.o. koko luomakunnassa.
[171] Locke luki Descartesia (1596-1650), ranskalaista filosofia ja uudenaikaisen järkeisopin perustajaa, joka luonnonfilosofiassaan selittää kaiken aivan koneellisesti, aineen liikuntona, aluksi erinomaisen suurella mielenkiinnolla: tapasipa hän sanoa tutustumistaan hänen filosofiaansa suoranaiseksi ilmestykseksi itselleen. Mutta niinkuin hänen tässä kohdassa esittämänsä mietteetkin ilmaisevat, ei Locke sentään ole pohjaltaan lainkaan kartesiolainen. Paitsi että hän eroaa Descartesista erinäisissä perustavissa kysymyksissä, kuten esim. synnynnäisten käsitteiden kysymyksessä, on hän filosofiselta luonnoltaan kokonaan toisenlainen kuin Metodin esityksen tekijä: varovaisena ja arkana, huolellisena mietiskelyissään ei hän voinut olla kaihtamatta Descartesin rohkeuksia. Yleensäkään ei kartesiolaisuus ole isommasti miellyttänyt englantilaisia ajattelijoita, jotka ovat enimmäkseen pysytelleet Baconin kokeellisessa tutkimustavassa.