Mitä olivat ne sitten kerran? Ainoa vastaus on jälleen: — "Katsele pilveä!"
44. Alppien matalampien selänteiden, kuten Col de Ferret'in, Col d'Anternen ja Buet'in ja niihin yhtyvien harjujen helmassa on useita paikkoja, jotka, vaikka ne tarjoavatkin suuren, jalon kauniita näkyjä, itsessään ovat melkein esikuvallisia kaikelle, mikä eniten ahdistaa ja tuskastuttaa ihmissielua. Avaroita vuoristo-erämaita, siellä ja täällä tupsunen rumaa harmaata ruohoa tai sammalta, erämaita, jotka alituisesti murtuvat mustiksi ahtautuneesta, murskatusta liuskakivestä muodostuneiksi harjanteiksi; niiden rinteillä kimaltelee hitaasti tihkuvia, tyrehtyneitä, voimattomia virtoja, ja niiden läpi tunkeutuu lumivesi kylmän hien tavoin, levitäkseen sitten ryömivissä ojanteissaan niiden sirpaleiden keskeen; väliin näyttävät ne ikäänkuin joutuvan vavistuksen valtaan, ja tuolla ja täällä pudota romahtaa silloin yksikin kourantäyteinen niiden ainesosia tai liuskeita, katselijan saattamatta havaita ilmiön syytä, sitten joutuen perinpohjaisemman raukenemisen uhriksi ja jättäen tilalleen muutamia kuluneita piikkejä, jotka ovat kuin etikan syövyttämiä puukonteriä ja jotka ulkonevat varsinaisesta kalliosta puoliksi irtautuneen kivikasauman läpi, mutta jotka ovat kyllin teräviä haavoittamaan kättä tai jalkaa, jos sattuu niihin nojautumaan, ja jotka rikkoutuvat haavoittaessaan ja raukeavat pian sileiksi, niljakkaiksi ja tahmeiksi läjiksi; siten ovat ne kuin merenranta, jonka myrkylliset aallot ovat viskelleet täyteen kuolleiden kalojen mustia suomuja, ja ne vierettävät alaspäin vastenmielisin rotkoin, haarautuen avaroiksi, autioiksi, hedelmättömiksi jyrkänteiksi, joilla tuulet herkeämättä ulvovat ja mellastavat, ja lumi leviää yli karujen, kaameiden ketojen, joita peittää nokinen pöly; tämä pöly taas kerääntyy juomuiksi ja tahroiksi kaikkien sulavien ojanteiden pohjaan.
En tunne seutua toista, joka myrskyssä tarjoaisi liikuttavamman tai auringonpaisteessa surullisemman näyn. Missä samanlaisia kallioita esiintyy edullisemmissa asemissa — se on: pienempinä harjuina ja matalammalla — muodostavat ne mitä suotuisimman maaperän kasvullisuudelle; ja Savoijan laaksojen onkin kiittäminen niitä muutamista viehättävimmistä yksinäispaikoistaan — harvinaisen vehmaita laitumia vieri vierin peltojen ja hedelmä-istutusten kanssa, pähkinä- ja kirsikkalehtojen varjostamina. Moiset maisemat ja nuo ylempänä kuvaillut, jotka ovat toisilleen niin omituisia vastakohtia, on ilmeisesti rinnastettu täydentämään ja selvittämään toisiaan, ja ne ovat luonteellisia erinäisille yhtenäisille liuskakivi-alueille, jotka käsittävät avaroita ylänköjä ja jotka hyvin helposti häviävät. Walesissa ja Skotlannissa ovat samat kallioryhmät paljoa kovempia, mutta eivät myös kohoa läheskään niin korkeiksi; ja tuloksena on, että maisema saa kokonaan toisenlaisen ulkomuodon. Ankara ilmanala ja kallion verrattainen kovuus estävät runsaamman kasvullisuuden; mutta alastomat huiput, niin kuivia ja viljelykseen kelpaamattomia kuin ovatkin, eivät kuitenkaan ole niin nopeasti vaikuttavien ja tuhoisain hävityksenlakien alaisia kuin Sveitsissä, ja kallion luonnollinen väri esiintyy useammin purppurana ja harmaana, mitkä yhdessä kanervan kanssa muodostavat parhaan osan brittiläisten kumpujen syvää ja kaunista sini-etäisyyttä. Niiden hiljaisemmat, hitaammat tunturipurot sallivat myös rantojensa kalliokerrosten esittää lujempia, vaikkakin haaveenomaisia muotoja, ja koskien ja pyörteiden asteettainen vaikutus liuskakiveen synnyttää etu-alalla monia näkyjä, joille korkeammilta kukkuloilta turhaan saat hakea vastinetta.
45. Aivan toisin kuin Chamouni Aiguilles eivät Matterhornin rinteet osoita mitään hävityksen merkkejä. Sen kalliot eivät ole mitään rauenneiden huippujen sirpalejätteitä, jotka siru sirulta, pala palalta häviävät ja kutistuvat. Ne ovat päin vastoin kuin mikäkin järkähtämätön muistomerkki, joka, siltä näyttää, on veistetty jo ammoin sitten, ja jonka mahtavat seinämät eivät ole vieläkään menettäneet niille kerran suunniteltuja muotoja, vaan seisovat jykevinä kuin egyptiläinen temppeli: — se muistomerkki seisoo siinä oivallisessa asemassa, kauniiksi maalattuna, valaisemana auringon, joka mittaamattomat ajat on herkeämättä noussut ja laskenut, heittäen säteensä sen kiireelle ja joka yhä vielä levittää saman varjoviivan idästä länteen, joka vielä vuosisatojen jälkeen valaisee samaa purppuraryöppyä sen lotuspilareilla, erämaanhiekan luoteen ja vuoksen noustessa ja laskiessa sen perustusten ympärillä niinkuin nämä kallion syyslehdet lepäävät pehmeissä kasoissa Cervinin juurella.
Eikö tämä ole omituinen esikuva itsessään näiden salaperäisten, korkeiden Alppien sydämessä — näiden lumipeitteisessä, kylmässä, harmaassa vanhuudessaan kurttuisten huippujen, jotka ensin ovat niin äänettömiä, mutta jotka sitten, meidän pysytellessämme hiljaa niiden juurella, niin puheliaina mumisevat ja kuiskailevat, katkonaisin, uneksivin lausein, lapsuudestaan, niin sanoaksemme — eikö tämä ole omituinen esikuva niistä, jotka "ovat väkeviksi heikkoudesta tulleet?" Jos joku näistä pienistä liuskiosuomuista, joka pyöriskellen ja hohtaen viskautui pitkin vanhan virran pohjaa, ja joka oli liian kevyt vajotakseen, liian hento vieriäkseen mukana, melkein liian pieni näkyäkseen, olisi voinut saada osakseen sielun, kun se lopullisesti sukulaistomuhiukkastensa seurassa kulkeutui virran syvyyksiin ja kerrostui — kuten voisi luulla — toivottoman ijankaikkisuuden ajaksi mustaan liejuun, tuo halveksituin, unohdetuin ja heikoin kaikista maallisista ainehiukkasista, joka on kaikkeen käytäntöön kelpaamaton ja kykenemätön mihinkään muutokseen, joka ei edes alku-yön pimeydessäkään ollut mahdollinen auttamaan maan vaapsahaista pesän rakentamisessa tai elättämään jäkälän ensimäisiä kudossäikeitä; mitä olisi tämä pieni liuskiosuomu ajatellut, jos sille olisi sanottu, että se jonakin päivänä murenemattoman raudan lujasti, ilman kalvamattomaksi, tulen sulattamattomaksi, yhdistettäisiin tovereineen aineeksi, josta Jumalan taltta oli muovaileva tämän Alppien tornin? — että hurjat pohjoistuulet turhaan tulisivat raivoamaan sitä, tätä pientä, avutonta kiiltoliuskio-parkaa vastaan — että sen, tämän mitättömän, maahan pudonneen kiillesuomun alapuolella tulisivat lumipeitteiset huiput makaamaan kuin lammaskaatraat ja maan kuningaskunnat katoamaan häämöittävään sineen; ja että sen, tämän heikon, aaltojen ajeleman kiillesuomun ympärillä taivaanlaen suuret sodat tulisivat puhkeamaan ukkosen jyrinänä, mutta ei sitä horjuttamaan; ja että yön tulinuolet ja raivoten kiitävät hehkuvat pallot tupsahtaisivat tylstyen siitä takaisin avaruuteen; ja että kaikki kirkkaan avaruuden tähdet tulisivat jokainen vuoroonsa, ikäänkuin nousten, sytyttämään uusia soihtuja lumikukkuloille, jotka ympäröivät sen lepopaikkaa ikikestävällä huipulla?
46. En tunne ainuttakaan seutua, jolla olisi puhtaampi ja ehyempi, huomattavasti vähemmän vieraiden vaikutusten häiritsemä tunturiluonne — ja mitä korkeinta lajia — kuin pitkin Triensin rantoja Valorsinesta Martignyyn ulottuvalla. Polut, jotka johtavat sinne Rhônen alanteesta, nousevat ensin jyrkin kiertein pähkinäpuiden lomasta kuin kierreportaat gotilaisen tornin pylväiden keskeltä ja urkenevat sitten pitkin ylämaan harjuja erääseen melkein tuntemattomaan, ahkeran ja kunnollisen väestön tiheästi asumaan laaksoon. Muinoisten jäätiköiden aaltomaisiksi pyöristämillä kalliojonoilla, sileillä ja mustilla kuin juoksijaisen selät, panee talonpoika merkille sammaltupsut ja orastavat yrtit, jotka hitaasti saavat värinsä ja jotka kovalle pohjalleen vähitellen keräävät hiukan multaa; hän kiinnittää silloin kivillä täten syntyneen maan, alkaa muokata sitä lapiollaan, ja parin vuoden kuluttua näet pienen viljatäplän kasvavan kalliokypärän huipulla. Epäsäännölliset niityt puikkelehtivat kuin järven lahdet näiden viljelykselle voitettujen kallioiden välissä; herkeämättä juoksee pieniä vesi-ojia niiden yli, ja ne näyttävät alemmas laskeutuessaan aina valinneen jyrkimmät kohdat hypättävikseen, ja yhtä viehättävinä, vaikka ei niin yksimuotoisina kuin lähteet, sirottavat ne tuulenpuuskan sieppaamina tuhansia kristalleja ympärilleen ja näyttelevät vielä entisten graniitti-uomiensa jälkiä, kuten nopeakulkuinen ihmiskieli joskus vielä ilmaisee kajahduksen menneistä, voitetuista vaikeuksista; sitten kokoontuu niiden kuohuva vaahto jälleen, joka askeleellaan vuorta alaspäin huuhdellakseen mustan kiven teräviä reunoja ja koristaakseen ja kirkastaakseen niitä hopeapaltein ja kimaltelevin lasikatoin; ja lopuksi kun kaikki jälleen on lähtenyt kulkuun — ottamatta lukuun ehkä muutamia kastepisaroita, jotka jäävät hohtelemaan hiukan lähempänä putousta kuin edellisenä keväänä kukoistaneella omenapuunkukalla välkkyessään — hakevat ne tiensä alas niitylle ja häviävät hiljaisina niiden keskeen; kirkkaan veden tyyneydellä hiipivät ne syvänteihin ruohonkorsien väliin ja näyttävät aivan niiden varjoilta; mutta äkkiä roiskahtavat ne ilveileväin säteiden tavoin jälleen hymyilevän nopeasti eteenpäin, aivan kuin olisi niiden mielestä päivä liian lyhyt rauhallisesti soudateltavaksi kumpua alas.
Viheriä niitty ja kimalteleva kallio ja hohtava puro laskeutuvat kaikki auringon valaisemina rotkojen reunoja kohti, joilla kuuset vartioivat surumielisen varjoisaa valtakuntaansa ja joilla voimakkaammat, kalpeat jäätikkövedet herkeämättä pauhaten syöksyvät hämärään syvyyteen, täyttäen kaikki onkalot vilpoisalla henkäyksellään, musertuessaan omia vierittämiään kallionlohkareita vasten ja hurjina raivaten tietään niiden kauhistavan painon alitse.
Vuoripolut koukuttelevat pitkin näiden rotkojen reunoja, johtaen ohi eräänkin synkän ja ahtaan, ylt'ympäriinsä valoa kaihtavain sananjalkojen vyöttämän, kaamean holvin; sen katon suojassa seisoo raudoin lujitettu, karkeasti veistetty petäjäristi, kuvastuen tummine viivoineen mielettömänä vaahtoavaa putousta vasten. Pysähtyessäsi korkealle rotkon yläpuolelle ristin viereen näet taivaan pilkistävän kuusien lomitse; ne näyttävät niin solakoilta valon kirkkaana säteilevässä, koko avaruuden hukuttavassa täyteläisyydessä, joka kutistaa rosoiset huiputkin ja pyöristää niiden kärjet juhlaruunuiksi ja otsarivoiksi, kaiken hohtaessa lempeätä, suloista auringonpaistetta, joka on niin täynnä syvää surumielisyyttä; nuo huiput näyttävät niin mahtavilta, mutta ovat kuitenkin heikkoja kuin varjot; ne näyttävät elottomilta kuin haudan seinät, mutta ovat kuitenkin sangen kauniita poimuilevassa tulipunaisessa puvussaan, ja niitä voisi verrata vedenneidon huntuun, joka välähtää kuohun seasta, samassa kadoten kuin salama; ja nämä ruunut ja otsarivat on kiinnitetty valta-istuimeen, joka ei kumarra mitään mahtia, joka on kaikkien surujen yläpuolella, mutta joka sentään valahtaa olemattomiin, häviää ja hiukenee viimeisen, noiden kahden kultapilven raosta pilkistävän auringonsäteen sitä valaistessa. Se on kyllä kohotettu kaikkien surujen yläpuolelle, mutta se saa kuitenkin olla monen tuskan näkijänä. Kun vaeltaja onnellisella matkallaan luo katseensa yli pehmeän ruohomaton ja kun hänen jalkansa panee piikiven hauskasti hypähtämään yli vuoripolun, keksii hän ilostuen ruskeita majoja, jotka kyyhöttävät vierettävien hedelmätarhojen laiteella ja välkkyvät kuusien välistä. Täällä, ajattelee hän, täytyy toki, kaikista vaivoista ja kieltäymyksistä huolimatta, viattomuuden ja rauhan ja vilpittömän syvän yhteyden ihmissielun ja luonnon välillä vallita. Niin ei kuitenkaan ole asian laita. Villit vuohet, jotka hyppelevät kallioilla, riemuitsevat ehkä sydämellisemmin Jumalan ihanasta luonnosta kuin vuorten rinteillä raatavat ihmiset. Kulje näiden kylien läpi ja sinä olet havaitseva, että niihin on pesiytynyt se synkeä loka, joka voi syntyä vain tylstymyksestä ja sielunpimeydestä. Täällä ei vallitse suoranainen kärsimys, vaan tylstymys, ei nälkä eikä tauti, vaan tyynen välinpitämättömyyden ja huolettomuuden surullinen kaameus; kevättä pidetään vain viikate-aikana ja syksyä vain sirppi-aikana, aurinkoa vain jonakin lämpöisenä, tuulta vain jonakin kylmänä ja vuorta vain jonakin vaarallisena. Asukkaat tuskin tietävät, mitä tarkoitetaan sanoilla kauneus ja tieto. Heillä on jonkunlainen aavistus siitä, mitä on hyve. Rakkauden, kärsivällisyyden, vieraanvaraisuuden ja uskon — nämä he tuntevat. Vierekkäisten niittyjen korjaaminen yht'aikaa tekee heidät onnellisemmiksi; hengästyneinä, mutta nurisematta kantavat he taakkojansa vuorta ylös; vieraalle tarjoavat he juotavaa maito-astiastaan; kurjien kuolinvuoteidensa jalkopäähän katselevat he muuatta ristille ripustettua kalpeata olentoa ja siirtyvät rauhallisesti ja alistuneesti toiseen elämään; — kaikessa tässä eroavat ne eläimistä ja kallioista, mutta kaikki tämä ei korvaa heille heidän ajallista elämäänsä. Heille ei ole olemassa ei toivoa eikä hengen hehkua; ei edistystä eikä iloa. Musta leipä, kurja asunto, pimeä yö, raskas päivä, väsyneet käsivarret auringon laskiessa; ja elämä vierii pois. Ei kirjoja, ei ajatuksia, ei tietoa, ei lepoa, — joskus vain päivänpaistatus penkillä kirkon edustalla, pienen kappelinkellon heikosti ja ikäänkuin kaukaa kaijuttaessa hentoa ääntään vuori-ilmaan; ymmärtämättömien rukousten mumina Jumalan alttarin edessä himmeäkultauksisessa kappelissa, — ja sitten taas synkkään kotiin, vaivan ja surun pilven levätessä yhtä raskaana heidän yläpuolellaan — tämän synkän pilven, joka lyijynraskaana nousee hurjista vuorikoskista ja luihujen kallioiden takaa; uskonto ei auta heitä hävittämään tätä pilveä, lupaileehan vain heille epämääräisesti jotakin tuntematonta parempaa, sekoittaen siihen uhkauksia ja synkistäen sitä kuvailemattomalla pelolla — kuten marttyriuden savupatsaskin suitsutuskylläisenä kiemurtelee taivasta kohti ja räiskyvässä helvetin tulessa piinattujen ruumiiden ja tuskasta ulvovien henkien kuvausten takaa hohtaa ristikin heille paljoa verisempänä kuin muille.
Älköön kuitenkaan pidettäkö tätä kuvausta näiden vuoristolaisten elämästä liian synkkänä. Se on kirjaimellisesti totta. Ei mikään vastakohta ole tuskallisempi kuin vastakohta kunnollisen englantilaisen kyläläisen asunnon ja samaten kunnollisen savoijalaisen asunnon välillä. Edellisen tupa laakeiden niittyjen ja ikävien pensasaitojen keskellä ilmaisee kuitenkin jonkunlaista iloisen koristelevaisuuden ja kauneuden makua: sen kukkaisat puutarhalavat, sen siisti, talon kynnykselle johtava tiilitie, sen puhtaalla hiekalla siroitettu lattia ja sen talousesineillä somasti koristellut hyllyt, kaikki tämä todistaa sitä sydämellisyyttä, sitä sisäistä iloa, jota sen asukkaat osaavat vuodattaa jokapäiväisenkin elämän yksinkertaiseen kulkuun ja puutteellisiin esineihin. Toisen tupa taas, joka käsittämättömän, kuvailemattoman kauneuden ympäröimänä seisoo kultaisella nurmirinteellä, kirkkaiden purojen ja ihanain kukkien, jalojen puiden ja kauniiden, paratiisilliseksi kokonaisuudeksi yhtyneiden kallioiden piirittämänä, muodostaa itse pimeän, ruttolöyhkäisen tahran hurmaavan maiseman keskelle. Etäälle sen kynnyksestä on maa likaista ja elukoiden sorkkimaa; sen puu-osat ovat savun mustaamia, sen puutarhatilkku on täynnä rikkaruohoa ja jätteitä, huoneet ovat tyhjiä ja ilottomia, ja valo ja tuuli tunkeutuvat kutsumatta sisään niiden raoista ja halkeamista. Kaikki osoittaa, että asukkaille on maailma vain vaivaa ja turhuutta; ett'ei heille kukka heloita eikä lintu laula eikä lähde läikähtele; ja että heidän sielunsa tuskin eroaa tuosta harmaasta pilvestä, joka kulkee pitkin kukkuloita ja katoaa, kuitenkin sillä eroituksella, ett'ei auringonsäde koskaan pilkahda heidän elämänsä piiriin.
Useilla korkeilla vuoriseuduilla eivät asukkaat huonone huononemistaan vain elämän raskauden painamina eivätkä jää alemmalle kehitysasteelle vain tapojensa raakuuden takia, vaan tottuvat heidän silmänsä erinäisiin elementtien raivon synnyttämiin rumiin, muodottomiin näkyihin. He oppivat pitämään näitä epäsuhteita luonnollisina ja väistämättöminä ja he sovittavat helposti moiset käsityksensä myös kotinsa ulkonäköön. Ja voimmekohan oikeastaan heitä siitä moittiakaan, kun tunturivirrat alituisesti peittävät heidän peltonsa mustilla liejukasoilla ja tulvan aikana vyöryvät yli pensaikkojen heidän viheriöille tilkuilleen, missä jokainen lehti, jokainen oksa veden alennuttua peittyy graniittipölyyn, viheriöimättä enää koko kesänä; voimmekohan moittia heitä, kun maanvyörymä tekee heidän ruohoisilla rinteillään kauheata jälkeä; kun jäätiköt puhkovat kallioihin halkeamia ja haavoja, jotka eivät koskaan parane, ja kun jääkin peninkulmien laajuudelta peittyy mustiin, irtonaisiin, sen pinnalle ikäänkuin jostakin pitkästä, lokaisesta syvennyksestä työntyneihin hävityksen jätteihin; — voimmeko soimata heitä siitä, sanon minä, että he, pitäen näitä seikkoja, joita he joka päivä näkevät ympärillään, jonakin välttämättömänä mahtavan luonnon menossa, muuttuvat kyllin huolettomiksi ja välinpitämättömiksi salliakseen samaa epäjärjestystä omissa majoissaan ja omilla pihoillaan, ja ett'ei heitä suututa se, että heidän seinänsä ovat halkeamia täynnä kuten kalliotkin, että heidän talousesineensä ovat pölyisiä kuten puutkin ja että heidän puutarhatukkunsa ovat jäätiköitten tavoin rumia kuin saartokaivannot ja autioita kuin multavallit.