47. Varhaisempina aikoina upeilivat kreikkalaisten sotapäälliköiden palatsit puutarhojen, peltojen ja maatilusten keskellä, lähellä jotakin vireätä kaupunkia tai vilkasta merisatamaa; myöhemmin tuli tuo kaupunki heidän varsinaiseksi asuinpaikakseen, ja he näkivät maaseutua vain tiluksiaan tarkastellessaan tai kulkiessaan sen läpi sotajoukkoineen. Aivan toisenlaista oli keski-aikaisten paroonien elämä yksinäisillä kalliohuipuillaan; moinen aatelismies tuli vain sattumalta kaupunkiin, vakavain valtiollisten tai sotaisten asiain niin vaatiessa; enimmäkseen vietti hän koko ikänsä yksinäisyydessä leijonan tavoin; hänen alamaistensa asuma kylä levisi siinä vuoren rinteillä hänen jalkojensa juuressa, mutta siitä erossa kohosi hänen synkkä linnansa, nuivat pilvet yllään ja edessään aamusta iltaan hohteleva, tyynesti virtaava, koskematon joki ja poluttomien vuorten loppumattomat aaltoviivat. Kuinka toisin täytyikään ajatella luonnosta kreikkalaisen ylimyksen, joka eli kreikkalaisten temppeliryhmien ja palatsien hohtavasta marmorista hakattujen pylväskäytävien mailla — viljapelloilla ja oliivilehdoissa — kimaltelevan, vilkasliikkeisen meren rannalla — kuin jonkun Pohjois-Europan viheriöivissä piilopaikoissa kohoavan kukkulan herra, joka yö yöltä myrskyn lohkomista kivistä kyhätystä tornistaan katseli, miten meri pilkahteli Harleckin hiekkasärkkien takaa ja miten usvajoukot alituiseen muuttelivat muotoaan Juran petäjäpeitteisillä, hievahtamattomilla rinteillä!
Matkustukset ja pyhiinvaellukset, joita keski-aikana sattui useammin, ulottuen laajemmille aloille, samaten kuin matkustustapakin, joka muodostui paljon jörömmäksi kuin kreikkalaisilla, ovat kai myöskin vastaavalla tavalla vaikuttaneet ihmishenkeen. Matka Egyptiin tai Hellespontoon oli kreikkalaiselle ikuisen maineen ja runoilun aihe, ja hänen mielestään rajoittui käsitettävä maailma Tonavan metsiin ja sisilialaisiin kallioihin. Minne ikinä hän lähtikin tässä ahtaassa maailmassaan, seurasi häntä aina laivasto ja sotajoukko; leiripaikka tasangolla oli aina täynnä väen vilinää ja alukset vedettiin huolellisen säännöllisesti rannalle. Mutta keski-aikaiselle ritarille oli maailma Skotlannin nummilta Syyrian hiekka-aavikoille yhtä taistelutannerta, yhtä seikkailujen näyttämöä; hänen sotaratsunsa varma astunta kulki läpi etäisimpienkin, poluttomimpienkin metsäseutujen ja kesti kaukaisimmankin erämaan kauhean polton. Matkaten usein yksin, joskus seuraamana vain alhaissäätyisten asemiesten, jotka eivät suuresti voineet ottaa osaa hänen ajatuksiinsa, lie hän etupäässä halunnut tehdä hiljaisen luonnon uskotukseen, ja hän kertoi kai tien poskessa paistaville kukille rakkaudestaan ja ohi kiitäville pilville kunnianjanostaan.
48. Mutta halu paeta maailmaa kiduttaakseen itseään, taistellakseen pahoja henkiä vastaan, lähestyäkseen enkeleitä ja heidän kuningastaan, — seuraten Kristuksen kaikkia velvoittavaa esimerkkiä — antoi toiselta puolen keski-aikaisen ihmisen mielessä vuorten yksinäisyydelle jotakin pyhää, jotakin kaameaa, jotakin, joka täydellisesti poikkesi ennen kristinuskoa vallinneesta tunnelmasta. Mielissä asui pyhä kauhu tuota autiota kallioseutua kohtaan siksi, että jumaluuden oli aina ollut tapana moisissa paikoissa esiintyä ihmisille; pyhimys pakeni vuoristoon mietiskelläkseen, tullakseen osalliseksi Jumalastaan ja valmistuakseen kuolemaan. Ihmiset, jotka tunsivat tarinan Mooseksesta Horebin vuorella tai Israelin lapsista Sinain juurella; kertomuksen Eliaasta Kidronin puron partaalla ja Horebin luolassa; kertomuksen Mooseksen ja Aaronin kuolemasta Horin ja Nebon vuorilla; tarinan Jeftan tyttärestä, joka valmistihen kuolemaan Judean vuorilla; kertomuksen Kristuksen omasta elämästä, missä mainitaan hänen aina vetäytyneen vuorille rukoilemaan ja missä puhutaan hänen kiusauksestaan erämaassa Kuolleen Meren seutuvilla, hänen saarnastaan Kapernaumin kummuilla, hänen kirkastuksestaan Hermonin vuorella, hänen aamu- ja iltakäynneistään Öljymäellä neljänä tai viitenä päivänä ennen ristiinnaulitsemista: — nämä ihmiset eivät suinkaan kunnioituksetta tai välinpitämättöminä katselleet noita sinivuoria, jotka rajoittivat kultaista näköpiiriä tai jotka salaperäisesti vetivät pilvet otsalleen mustalta taivaanlaelta. Mutta tämän korkeamman pyhyydentunteen ohella herättivät vuoret heissä myös omituista pelkoa. Vapisuttavat muistelmat profetoista, enkelein ilmestyksistä, Vapahtajan katoamattomista sanoista ja ajatuksista — kaikki tämä näytti eroittavan vuorten maailman tavallisesta maailmasta, ja sitä olivat kyllin arvokkaita lähestymään vain sydämet, jotka tuomitsivat tämän jälkimäisen. Sikäli kuin jaloimmat ihmiset pitivät välttämättömänä vetäytyä vuorten kätköihin ennen kuin he olivat valmiita täyttämään tehtävänsä ja ennen kuin heidän henkensä oli täysin kehittynyt, sikäli tuntui jokapäiväinen maailma heistä saastaiselta ja vaaralliselta; ja vuoret puhuivat herkeämättä nuhdellen kaikille, jotka rakastivat maailmaa ja sen polkuja, ja herättivät heissä tuskaa ja pelkoa, sellaista, jota turhamaisuuden pöyhistämät ihmiset tuntevat sattumalta kuullessaan vakuuttavan saarnan tai pakosta ottaessaan osaa hautajaisiin. Sitä tunnetta vahvistivat vielä ajan esimerkit ja tapaukset, ja tuhannet sydämet, jotka muutoin olisivat nauttineet vuorten sulosta ja villiydestä, pakenivat peljästyneinä niitä tietäessään munkin väistyneen sinne parannusta tekemään ja erakon rakentavan sinne majansa elääkseen mietiskelylle omistettua elämää. Kammo, jota kreikkalaiset tunsivat vain autioita, asumattomia vuoria kohtaan, siirtyi nyt mitä viehättävimpienkin seutujen osaksi. Tämän tunteen voittivat vain valtiolliset näkökohdat, eikä suinkaan ihailun voima. Sotilaallinen kunnianhimo miehitti rajakallion tai varusti valloittamattomat solat, mutta vain rangaistus tai epätoivo pakoitti ihmisiä pysyvästi asettumaan Chartreusen safranipeitteisille rinteille tai Vallombrosan ihaniin laaksoihin ja sen kasteisille nurmikentille.
VII. KIVET.
Maailmankaikkeuden laeista on ensimäinen ja korkein — ja samalla
toinen nimi elämälle: "auta". Toinen nimi kuolemalle on: "eroita".
Hallitseminen ja yhteistyö muodostavat kaikessa ikuiset elämän lait.
Laittomuus ja kilpailu muodostavat ijäti kaikessa kuoleman lait.
Paras, vaikka mitä koruttomin esimerkki, joka voidaan mainita yhdistymisen luonnosta ja voimasta, ovat ne moninaiset muodot, joihin tomu jalkaimme alla saattaa pukeutua.
Lienee vaikeata kuvitella mitään saastaisempaa — ell'emme ota lukuun eläimellistä mädännystä — kuin ovat lika ja lieju jollakin vilkasliikkeisellä märällä polulla tehdaskaupungin laidassa. Minä en puhu katuloasta, sillä se sisältää eläinten jätteitä. Mutta otettakoon moiselta tehdaskaupunkiin johtavalta polulta jonakin sateisena päivänä pari naulaa mustinta liejua. Useimmissa tapauksissa huomaamme sen sisältävän savea tai tiilenpölyä, mikä on poltettua savea, nokea, hiukan hiekkaa ja vettä. Kaikki nämä aine-osat käyvät leppymätöntä sotaa keskenään ja hävittävät vastavuoroon toistensa luonteen ja voiman, kokiessaan jokaiselta jalan ottamalta askelelta sokeasti kilpaillen työntää toisiaan tieltä. Hiekka pursuaa savesta, savi vedestä, ja noki sekoittuu kaikkeen ja likaa kaikki. Kuviteltakoon tämä lokanaula jätetyksi täydelliseen lepotilaan ja sen ainesosat liittyneiksi toisiinsa, kukin laji omaan ryhmäänsä, siten, että hiukkaset joutuvat niin läheiseen yhteyteen toistensa kanssa kuin mahdollista.
Alkakoon savi. Siitä muodostuu vähitellen, kun se vapautuu kaikista vieraista aineksista jo sangen kaunista valkeata savi-ainesta, josta väkevän tulen avulla voi tehdä mitä hienointa porsliinia; sellaisena sopii sitä maalata ja sellaisena kelpaa se kuninkaidenkin palatseihin. Mutta tämä keinotekoinen yhtymys ei ole paras. Jätettäköön tuo valkoinen savi-aine oman kokoutumisvaistonsa valtaan; silloin ei se ainoastaan muutu valkoiseksi, vaan kirkastuu läpinäkyväksi; mutta ei vain kirkastu, vaan kovenee; eikä vain kirkastu ja kovene, vaan muovautuu niin että se jollakin ihmeellisellä tavalla kykenee jakamaan valoa, kokoamaan siitä vain ihanat sinisäteet ja lähettämään muut tiehensä. Silloin sanotaan sitä safiriksi.
Siinä on savi saavuttanut korkeimman täydellisyytensä. Nyt annamme yhtä suuren hiekkamäärän muodostua samalla tavalla. Hiekastakin tulee ensin valkeata ainesta, joka kirkastuu ja kovettuu; lopulta rivittyy se salaperäisesti rajattoman hienoihin yhdensuuntaisiin viivoihin, joilla on voima heijastaa ei vain sinisiä, vaan myöskin punaisia, vihreitä ja purppuraisia säteitä niin kauneina, ett'eivät ne sellaisina esiinny missään muussa kovassa aineessa. Sitä sanotaan silloin opaliksi.
Päästäkäämme nyt hiili vuorostaan työhön. Se ei voi heti vaaleta. Mutta antamatta rohkeutensa lannistua, lisää se sitä yhä ja tulee kun tuleekin lopulta kirkkaaksi ja läpinäkyväksi ja maailman kovimmaksi esineeksi. Entisen mustan värinsä sijasta on se nyt saanut kyvyn ihanammin kuin mikään muu kova aine heijastaa samalla kertaa kaikkia valonsäteitä. Siitä puhuen mainitaan nyt nimi timantti.