Ei liene sentähden aivan hyödytöntä eikä ehkä tarpeetontakaan lyhyesti tarkastella niitä kolmea suurta palvelusta, jotka vuorijonojen on määrä suorittaa ihmisten terveyden säilyttämiseksi ja heidän onnensa lisäämiseksi. Ensimäinen tehtävä on yksinkertaisesti vesien saattaminen liikkeeseen. Jokaisen lähteen ja jokaisen virran, kirkkaana solisevasta, tuumansyvyisestä pikkupurosta, joka katkaisee kyläkujan, Amatsonin tai Gangeen ehtymättömiin, äänettä ikuisesti vieriviin vesijoukkoihin asti, kaikkien on niiden kiittäminen maan ylänkömuodostumia kirkkaudestaan ja voimastaan. Täytyy olla jonkunlainen loiva tai jyrkkä, pitkä tai pudottava vieru, jotta aallot matkallaan pääsisivät kaisla- ja ruokoviidakkojen läpi; mutta kuinka harvoin ajattelemmekaan, kuljeskellessamme viehättäväin purojemme rantoja, kuinka ihana ja ihmeellinen on tämä järjestelmä, josta jokainen kirkkaassa vedessä huojuva korsi meitä muistuttaa — sekä ett'ei sateella eikä kasteella ole maan pinnalla levähdyspaikkaa, vaan tapaavat ne päin vastoin, lähtien tunturien sisimmistä rotkoista, niitä varten uurrettuja uomia, joissa ne virtana kuohahdellen syöksyvät alas alankomaan laidunten varjoisain rantojen väliin, kierrellen vanojen ja liljan lehtien lomitse; ja niiden täytyy yhä laskeutua niille määrättyä ojannetta pitkin ja määrätyin päivämatkoin, väliin tyynesti ja hiljaa, väliin kiitäen ja kuohuen, mutta ei koskaan leväten; niiden on kuljettava säädetty palanen maata päivässä, ennen seuraavaa auringonnousua, eikä paikka, joka ne näki, tunne niitä enää, ja suojelevat vuoret avaavat niille kuiluissaan ja halkeamissaan niiden kulkua estävät veräjänsä; ja kaukaa houkuttelee meren mahtava syli niitä luokseen! "Syvyys huutaa syvyydelle!"

Koska vuoret toiselta puoleltaan paistuvat täydessä auringonvalossa ja toiselle puolelleen taas heittävät peninkulmaisia varjoja, jakavat ne maan ei ainoastaan eri alueisiin, vaan kokonaisiin ilmastovyöhykkeisiin ja puhaltavat herkeämättä tuhansittain erilaisia ilmavirtoja solistaan; kostuttaen niitä vesiputoustensa ryöpyllä, painaen ne alas ja lennätellen jokiensa pyörteissä sinne ja tänne, pysähyttäen ne kuiluihinsa ja rotkoihinsa, minne ei aurinko koskaan tunkeudu, kunnes ne ovat kylmiä kuin marraskuun usva; sitten pääsevät ne jälleen vapaiksi, puhaltamaan yli sametinpehmoisten nurmirinteiden ja kuivumaan auringon paahtamain kallioiden ruohottomain huippujen keskellä; jäätikkökuilut nielevät ne puuskuvin vihurituoksahduksin, ja ne tanssivat kevyinä pilvenpalteina lumikenttien yllä; niitä puhkovat sähköpurkausten vasamat ja ihmeellisesti leiskuvat vuoristotulet, ja ne ponnahtavat yläilmoihin haaveenomaisten myrskypilvien tavoin, aivan niinkuin heinämies pelmuuttelee kuivia rukojaan, lopulta saadakseen puhtaina ja viattomina kulkea teitään, vilvastuttamaan kaukaisten alamaiden turmiollisia usvahuuruja.

Vuoret pitävät kolmanneksi huolta siitä, että maan ydin alati uudistuu. Korkeat huiput hajoavat kappaleiksi, jotka syöksyvät alas valtavina kallioina ja jotka sisältävät kaikkia kasveille tarpeellisia ravintoaineita; pakkanen pienentelee vielä näitä pudonneita lohkareita, vesi murentaa ne erilaisiksi hiekka- ja savilajeiksi, joita sitten väkevät virrat huuhtovat mukaansa ja kuljettavat yhä kauvemmas ja kauvemmas vuoristosta. Jokainen puroa paisuttava sadekuuro lisää veden voimaa asetella maajoukkojaan uusiin kerrostumiin ja vähitellen kaivaa uusia ranta-alueita. Hurjistuneiden vesien kuohunta, — raivo, jolla ne raastavat mukaansa sulut ja kalliot, — eivät suinkaan merkitse häiriötä luonnon lempeässä järjestyksessä, vaan ovat ne, ihmisen onneksi ja maan kauneudeksi, ankarain lakien sitomia ilmiöitä, jotka tapahtuvat kyllä pienemmässä mitassa, mutta eivät silti ole vailla vaikutustaan matalimmillakaan ylängöillä; ja jokainen kesäsade, joka tihkuu yläväin niittymaiden läpi, ottaa mukaansa määrätyn taakkansa multaa ja pudottaa sen alempaan laaksoon, jonkun luonnollisen puutarhan tarpeiksi.

Siten nämä synkät ja autiot ja peloittavat vuorijonot, joita melkein kaikkina aikoina on katseltu inhoten ja kauhistuen ja joita on väistelty, aivan kuin majailisi niillä vain herkeämättä toimivia kuolemanhaamuja, ovat siis itse asiassa elämän ja onnen lähteitä ja levittävät suurempaa siunausta kuin alamaan uhkuva hedelmällisyys. Laaksot vain ruokkivat meitä, vuoret ruokkivat, suojelevat ja vahvistavat meitä. Me lainaamme käsitteemme rohkeudesta ja ylevyydestä milloin vuorilta, milloin mereltä; mutta me erehdymme näiden käsitteiden sovelluttamisessa, Meren aalto pysyy, huolimatta kaikesta sen alttiudesta palvella meitä, ahnaana ja kauhistavana; sinivuorien äänetön aalto kohoaa sitä vastoin, herkeämättä lahjojaan jaellen, taivasta kohti, tyynenä kuin ijankaikkinen sääli; toisen aalto-alueen pimeys on tutkimaton, toisen uskollisuus horjumaton, mutta molemmat kantavat ne ainian sen mahtavan vertauskuvan leimaa, joka on niihin sovitettu: Sinun oikeutesi on kuin valtavat vuoret; sinun tuomiosi ovat kuin suuri syvyys!

43. Paras kuva, jonka koko maailma voi antaa paratiisista, on korkealle työntyvä Alppi vierettävine nurmimattoineen, hedelmätarhoineen ja viljapeltoineen, jota kaikkea seppelöivät punertavat kalliot ja ikuiset lumikentät; koko tämä ihanuus ei ole suinkaan vain tunteen tai henkilökohtaisen maun tuotetta, vaan voi sen tyynesti todistaa, viittaamalla runsaampiin, viehättävämpiin väreihin kukkuloilla ja kukkulain ympärillä, puiden monimuotoisempiin ryhmityksiin tai niihin lukemattomiin, loistaviin näkyihin, joita virrat, kalliot ja pilvet tarjoavat silmälle hetkestä toiseen… Vuoriston kimalteleva etäisyys näyttää niin laajoja puhtaan orvokin ja purppuran hehkuttamia alueita, että sellaisia tasangoilta kokonaan puuttuu, mutta myöskin läheltä katsoen synnyttää tummien rotkojen ja metsien laella liehuva pilvihuntu kaikenlaisia, mitä hienoimpia sinisiä värisävyjä; sininen ja purppura muuttuvat korkeammilla huipuilla niin hienoksi ruusunpunaksi, ett'ei sellaista näe muualla, ja lisäksi on taivaan sini täällä syvempää ja puhtaampaa kuin alamailla.

Paitsi tätä värien moninaisempaa täyteläisyyttä ja rikkautta ilmavilla ylängöillä, tulee ottaa myös huomioon se väriloisto ja värihehku, joka koristaa jokaista kiveä, kasvilajien alituinen vaihtuminen, minkä ohella useimmat alppikukat jo itsessään ovat viehättävämpiä kuin tasankojen kukat… Tämä sammalten ja kukkien vuoristolle hankkima etevämmyys saa lisäksi erinomaisen avustajan vedestä, joka kaikkialla osoittaa suurta voimaansa. Ei ainoastaan sen kirkkaus, väri, vaihtelevat virtaukset, sen tyyni, tutkimaton syvyys, sen taivaanpuhdas kuvastin, vaan myöskin sen viha ja raivo — kaikki nämä ovat seikkoja, joista merestä ulohtaalla asuva tasankolainen ei voi muodostaa itselleen minkäänlaista käsitystä. Tosin on meren aalto paljoa mahtavampi kuin vuori virran voimakkainkaan ryöpsähdys, mutta meri, vaikka se voikin olla kirkas, ei ole meidän rannoillamme koskaan tyyni tunturijärven lailla. Meri näyttää vain olevan alallaan, mutta vuoristojärvi nukkuvan ja uneksivan. Vuoristovesien kiemuroiminen ja karehtiminen kalliorotkojen varjossa, kultaiset valonkipinät, jotka tuon tuostakin laskeutuvat niiden pinnalle putoavain lehtien tavoin, vuoripurojen solina matalassa uomassaan, kosken värileikki ja utuharso, putouksen vyöryntä ja järinä, kumina ja kuohu, pitkät, puolittain veteen, puolittain utuun heijastuvat viivat, jotka näyttävät vuorten nurinpäin käännetyn kuvan ja sinisen aamutaivaan — kaikki tämä jää vuoriston eittämättömäksi perintö-osaksi.

Muuan etu liittyy vielä edellisiin — puiden mahtavampi luonne. Vasta silloin kun niiden on voitettava vaikeuksia, kehittyy niiden sisäinen jäntevyys, joka opettaa niitä työntämään juurensa karuun kallioon, kallistumaan yli kuilujen, piiloittautumaan jäätikkötuulten kylmiltä henkäyksiltä, ojentumaan kohti harvinaisia auringonsäteitä, yhtymään ryhmänä juomaan iloisesta purosta, käsi kädessä kiipeämään jyrkimpiäkin rinteitä, järjestymään sammalpeitteisten kumpujen ympärille ikäänkuin tanssiriveihin, toverillisesti levähtämään tuoksuvilla nurmipatjoilla, asettumaan ikäänkuin juhlakulkueeksi taivaita tavoitteleville harjanteille — moista ei näe alankomaan metsissä, joiden rauhaisaa kauneutta ei mikään häiritse. Samaten esiintyy metsien lehvärunsaus Alpeilla enemmän edukseen, sillä kohoavilla rinteillä kasvaa puu puuta ylempänä, kuvastuen selväpiirteisinä taivasta vasten, kun taas alamailla näemme puuryhmistä vain latvat ja sivut.

Tähän puiden etevämmyyteen liittyy lopuksi vuorien suurempi pilvikomeus. Alankomaan yllä kaartuva taivas ei tarjoa mitään vaihtelevaa näkyä, josta ei myös saisi nauttia vuoristossa, kun taas edellisessä seudussa puuttuu tuhansia vaikutelmia, jotka jälkimäisessä esiintyvät yhden ainoan päivän kuluessa. Jo pelkkä oleskelu pilvien parissa, kuljeskelu niiden peitossa tai niiden yläpuolella oikaisee ja selvittää meidän koko käsitystämme taivaan perustuksettomasta rakenteesta; ja hienon koukeropiirteinen pieni aamupilvi, joka kiitää yli mäntyryhmän tai lepää sen latvoilla, on kauniimpi kuin kaikki ne valkoiset pilvikasat, jotka peittävät alankomaan taivaankannen idästä länteen. Ja entä sitten nuo suurenmoiset pilvimuodostukset: niiden mahtavat hyökyaallot, jotka murtuvat kukkuloita vasten, mustat hirviöt, jotka linkoavat ukonvasamia; tai liikkuva marmorilattia, joka ulottuu lumikentältä toiselle, aamuruskon siltana — kaikki tämä on alankomaan asukkaan mielikuvitukselle yhtä outoa kuin jonkun vieraan kiertotähden näyt. Mutta vuoriston väriloisto, muodon täydellisyys, vaihtelevaisuus, ihmeellinen rakenne, hurmaavat jokaisen terveen ihmismielen; ja yhtä hyvin voidaan todistaa vuoriseudun etevämmyys kaikissa näissä suhteissa alankomaahan verrattuna kuin runsaasti maalatun akkunan suurempi komeus pelkän valkoisen ruudun rinnalla.

Mitä kauvemmin viivyin Alpeilla ja mitä lähemmin niitä tutkin, sitä paremmin selvisi minulle se suuri yleissuhde, että ne aina muodostavat laajan ylätasangon tai mahtavan ylämaan, jolta melkein kaikki korkeimmat kukkulat kohoavat kuten pöydälle nostetut lapset, useimmissa tapauksissa verrattain etäällä ylätasangon laidoilta — aivan kuin putoamistaan peljäten; toiselta puolen syntyvät Alppien komeimmat näyt ei niin paljon tämän lain poikkeuksena, kuin siitä, että joku noista korkeista kukkuloista on ilmeisesti lähennyt pöydän reunaa, katsahtaakseen sen yli, näyttäytyen siten äkkiä laaksolle koko mahtavuudessaan. Näin on laita Wetterhornin ja Eigerin Grindelwaldissa, kuten Grande Jorassen Col de Ferretin yläpuolella. Mutta tuo ylävä tasanne tai pöytä esiintyy selvästi näissä näennäisissä poikkeustapauksissakin; useimmiten ei ole kuitenkaan korkeiden huippujen sallittu tulla aivan pöydän reunalle, vaan ovat ne linnoituksen tornien tavoin pysähtyneet loitolle siitä, penikulmamäärin verrattain tasaisten kalliopaasien ympäröiminä, joiden yli valtavat jäätiköt polveilevat ja levenevät, vaahdoten synkkien keskeisharjujen juurella kuin suunnattoman hyöky-aallon roiskeet, aallon, joka syöksyy yli pyöristyneen kallion, keskeensä saaren tavoin sulkien osan siitä. Tuloksena tästä järjestelystä on, että koko Sveitsi on tavallaan jakautunut ylempään ja alempaan vuoristoon — alemman muodostavat hedelmälliset laaksot, joita rajoittavat jyrkät, mutta helppopääsyiset metsää kasvavat, enemmän tai vähemmän rotkojen halkomat rinteet ja joiden takaa korkeat Alpit häämöittävät; ylemmän, jonne pääsee vasta ensimäiset 3000-4000 jalkaa korkeat kukkulat kiivettyään, muodostavat verrattain tasaiset, mutta erinomaisen autiot sammaleiset paasi-alueet, joita jäätiköt puoliksi peittävät ja jotka ulottuvat aina jonon päähuippujen juurille asti. On tuskin tarpeellista huomauttaa tämän järjestelyn erinomaista viisautta ja hyvyyttä korkeiden tunturiseutujen asukkaiden turvallisuudeksi. Jos nuo korkeat kukkulat kohoisivat suoraan syvimmistä laaksoista, syöksyisi jokainen niiden huipuilta irtautuva kivi ja jokainen niiden kupeilta lähtevä lumimöhkäle suoraan asutuille seuduille, joissa ei kuluisi yhtään ainoata vuotta ilman maanvieremää tai lumivyöryä; lisäksi hävittäisivät kivet ja lumi pudotessaan metsät kukkulain rinteiltä ja jättäisivät vain alastomia uomia osoittamaan hävityksen tietä siinä, missä nyt upeilee vierettäviä niittyjä ja kastanjalehtoja. Sitä paitsi sulaisivat ne lumijoukot, jotka äkkiä joutuisivat lämpimämpään ilmaan, sangen nopeasti keväällä ja aiheuttaisivat tuhoisia tulvia jokaisessa suuremmassa joessa kuukauden tai kuuden viikon n ajaksi. Kun siten kaikki lumi, paitsi korkeimmilla kukkuloilla, melkein ikuisen pakkasen mailla säilyvä, olisi sulanut, ruokkisivat jokia kesällä vain lähteet ja se merkityksetön vesimäärä, joka aurinkoisempina päivinä tihkuisi korkeammilta lumikentiltä. Moisten olosuhteiden vallitessa olisi Rhône kesäiseen aikaan tuskin Severniä leveämpi, ja monet Sveitsin laaksot olisivat melkein kokonaan vailla kosteutta. Kaikki tämänlaiset onnettomuudet ehkäisee kuitenkin ylempänä kuvailemani Alppien omituinen rakenne. Irtautuvat kalliot ja korkeilta kukkuloilta liukuva lumi pysähtyvät, syöksymättä suoraan laaksoihin, niihin autioihin koloihin ja alanteihin, jotka kaikkialla ympäröivät keskeisharjuja. Ne pehmeät töyräät, jotka seuraavat näitä pengermiä, mutta joihin eivät putoavain järkäleiden hävitykset enää ulotu, pukeutuvat mitä uhkeimpaan metsäpeitteeseen, lumijoukkojen keräytyessä niiden ylisille reunoille ilmanalaan, joka ei ole niin lämmintä, että ne sulaisivat nopeasti keväällä, eikä niin kylmää, että se suojelisi niitä kokonaan kesäisen auringon paahteelta, vaan muuttuvat ne joko jäätiköiksi tai jäävät laajoina alueina hitaasti sulamaan vuoden loppuun asti; — molemmissa tapauksissa synnyttävät ne tasaisia, runsasvetisiä ja säännöllisiä virtoja alemman vuoriston kylille ja laitumille, ja muulle Europalle jaloja, purjehdittavia jokia.

Koska moinen rakenne on mahdollisimman paras ja viisas, on se myös riittävä syy sen olemiseen, ja monesta tuntuisi ehkä tarpeettomalta lähteä enempää tutkimaan sen syntyä. Mutta minusta on vaikeata käsittää, miten joku saattaisi seisoa näitä kalliotorneja ihailemassa vuoriston sydämessä, eikä kysyisi itseltään, oikeinko tosiaan hän nyt tarkastelee jumalaisen rakennusmestarin ensimäistä teosta? Loiko hänen sormensa pohjattoman syvyyden silloin kuin Aatami luotiin tomusta? Leikkasiko sen luoja nämä rotkot ja portaat ja reunat kuten kirjaimet uurrettiin lain tauluihin, ja jätettiinkö teos silleen, kantamaan ikuista todistusta hänen ihanuudestaan taivaan pilvissä? Tai onko se jätteitä pitkästä sarjasta vuoria, jotka ovat olleet olemassa syntymisen, kasvamisen, kuoleman ja hävityksen taipumattomien lakien mukaisesti? Vastaus tähän kysymykseen ei voi jäädä epäiltäväksi. Itse kallio vastaa kuuluvasti putoavan kiven tai halkeavain huippujen ryskinällä. Teos ei ole enää se, mikä se on kerran ollut. Vuorten juurella avautuvat laajat tasangot kantavat runsain määrin sen muinaisuuden sirpaleita. Kaikista vuorista on ehkä Alppien otsaan selvimmin kirjoitettu hävityksen jäljet; niiden ympärille ovat niiden ylpeyden muistot ja niiden nöyryytyksen merkit kaikkein kaameimmalla tavalla siroitellut.