37. Epäilen, onko koko epä-elimellisessä luonnossa mitään niin täydellisen kaunista kuin tuore, korkea, lämpimässä valossa nähty lumikinos. Sen aaltomaiset viivat ovat käsittämättömän ihania ja hohtavia; sen pinta ja läpinäkyvä ainejoukko ovat yhtä hurmaavia; sen valot ja varjot ovat tavattoman monivivahteisia ja jäljittelemättömän täydellisiä — varjot teräviä, kalpeita ja taivaallisen kauniita väriltään; niihin sattuvat valonsäteet vaikuttavat voimakkaasti, ja heijastavan valon viehättävä värileikki lisää siihen tuhansia uusia vivahduksia…

38. Mahtava, useampia päiviä kestävä myrsky nostattaa kiehuvasta vedestä vaahtoa, joka köyden tai kukkakiehkuran tavoin kiemurtelee aallolta aallolle ja joka suistuviin harjoihin muodostaa reunuksia — myrsky sieppaa ne mukaansa, mutta ei riko niitä, vaan heittää ne riippuviksi kasoiksi ylös ilmaan, niin että ne lentelevät ympäriinsä kuin lumihiutaleet, jotka ovat pitkiä ja paksuja kuin käsivarsi. Vyöryvät aallot purskuttavat valkoista vaahtoa syvimpiinkin laaksoihinsa kuin vesi putouksen kuoppiin, ja myrsky kiidättää sen tukahuttavien höyryjen tavoin pois niiden jälleen kohoutuessa. Meren ja ilman rajaviiva katoaa. Matalimmat sadepilvet repeytyvät ja paloittuvat ja lentävät hurjaa vauhtia yli aaltojen, jotka mahtavalla voimalla, salamannopeasti, raivoisasti paiskaavat huippunsa nurinniskoin syvyyteen.

39. Asetu puoleksi tunniksi Schaffhausenin putouksen pohjoiselle partaalle, siihen, missä kosket ovat pisimmät, ja katsele, miten vesikaaret heittäytyvät ensin putouksen partaalta rikkoumattomina, hohtavina, nopeuden silittäminä pyöristyneiden kalliokärkien yli, peittäen ne kaksikymmentä jalkaa paksulla kristallikupoolilla, niin nopeasti, ett'ei liikettä lainkaan eroita, paitsi milloin vaahtokupla ammahtaa ylhäältä niiden yli kuin tähdenlento; ja miten ylempänä seisovain puiden lehdet kirkastuvat alapuoleltaan samassa silmänräpäyksessä kun kristallikupooli hajoaa roiskuvaksi vaahdoksi; ja miten kaikki vaahdon kuplat palavat viheriänä tulena kuten sinne tänne siroitellut viheriäkivet; ja miten tuon tuostakin hypähtää putouksesta kuohuva vesisäije kuin sähikäinen, särkyy tuulessa, haihtuu usvana ja valaisee ilman; ja miten levottomana riehuvan syvyyden valkovaahtoisten pyörteiden läpi näkyy kuohun kalventama sininen vesi, puhtaampana kuin valkeiden sadepilvien välistä pilkistelevä taivas, sillä välin kun hiljainen sateenkaari heittää kaiken tämän yli väräjävän vyönsä, väliin loistaen, väliin kadoten ja peittyen vaahtoon ja reveltyyn auringonvaloon, kunnes se lopulta kätkeytyy paksujen, hurjan veden kanssa hyvässä toveruudessa liehuvain kultalehtien taa, väliin nostattaa putouksen väkevämpi työntö nuo vettä valuvat lehvät kuin teräisen laihon, mutta pian painuvat ne kosken jylinän vaimetessa sammaleisille kallioilleen taas, — kasteen tippuessa niiden paksuista oksista viheriäiselle, lakoilevalle nurmelle ja kimallellessa valkoisina rihmoina pitkin mustia rantakallioita, kostuttaen jäkäliä, jotka niiden kupeille kutovat kirjavia purppura- ja hopeamattojaan.

40. Kaikkiin muihin jokiin kuvittelemme me erikseen pinnalla kulkevan vesikerroksen ja syvemmällä kulkevan, ja jotakin epämääräisesti vastenmielistä pohjalle. Mutta Rhône vyöryy tietänsä yhtenä värivivahteisena jalokivenä; sen pintaa ei ole missään, sen kirkas itse on kaikkialla, sen taivaankaaren väreissä loisteleva kiitävä vuo ja sen läpikuultava vesipaljous ovat sinisiä aina rantaan ja säteileviä aina syvyyksiin saakka. Viisitoista jalkaa paksu kerros lentävää, ei juoksevaa vettä — ei vettä: sulaneeksi jäätiköksi sitä mieluummin sanoisi; siinä on jään jykevyyttä, pilven kihertymystä, taivaan riemua ja ajan ikuisuutta.

Ihanaa on kylläkin katsella kirkkaan meren aaltoja; mutta ne tulevat ja menevät herkeämättä, eikä mikään muoto pysähdy sellaisekseen edes silmänräpäyksen ajaksi. Mutta täällä näet mahtavan aallon, joka oli aina samanlainen ja jonka jokainen kare pysyy sellaisenaan kuin simpukan kierrekotelo. Ei vaahtoa, joka irtautuisi ja häviäisi olemattomiin; ei levähdyshetkeä voimien kokoamiseksi; ei avutonta nousuveden peräytymistä, vaan kaikki pysyy semmoisenaan selkeällä päivällä tai vienosti suhisevana yönä; keskeymätöntä vierimistä eteenpäin ja keskeymätöntä loistoa ja keskeymätöntä kuisketta ja auringon paistaessa ehtymätöntä, ylimaallisen kaunista merenvihreän, ultramarinin, orvokinsinisen, katkeronsinisen, riikinkukonsinisen, paratiisinjoensinisen värileikkiä, värikimaltelua sellaista, jota aurinko houkuttelee maalattuihin ruutuihin; säikeitä, joita Alppien velhotar kehrää ja iki-ajoiksi heittää alas lumituntureiltaan.

Entä sitten virran viaton tapa seisahtua katsomaan ympärilleen pienimmässäkin polvekkeessa! Suuret vuorivirrat näyttävät aina olevan vihapäissään, ja suuret joet ovat useimmiten luihuja; mutta Rhône ei tunne vihaa enempää kuin salakaunaakaan. Vuorivirta näyttää riemuitsevan siitä, että se oli jättänyt järven rauhaisan unen taakseen ja että se oli löytänyt jälleen oman itsensä, ja se raivosi siksi, että se rakasti hurjaa vauhtia, ja kuitenkin olisi se seisahtanut mielellään ja palannut entisille jäljilleen. Siinä näit pikku-aaltoja, jotka tanssivat päivät pääksytysten, aivan kuin olisi Perdita oppiakseen katselemassa niiden karkeloa; siinä oli pikkuvirtoja, jotka hyppivät kuin karitsat tai vuorivuohet; ja pyöriviä vesijoukkoja, jotka ravisteleivat auringonpaisteessa, niin että ne vääntyivät ylhäältä kierteille kuten kristallihiekka niiden alla; siinä oli virtapaikkoja, jotka kutoivat valosta kultapunoksia ja sovittelivat niihin säikeitä, jotka olivat kuin silattuja turkoseja; siinä oli ojanteita, jotka aivan varmasti järven toisella puolen olivat myllynuomia ja jotka nyt toimekkaina vilkuivat ympärilleen, etsien uusia pyöriä liikuttaakseen; siinä oli vesiputouksia, jotka kerran hypähtivät mahtavasti ilmaan yhä suorittaen saman tempun uudestaan ja nauraen sitä, että ne putosivatkin vain pari jalkaa korkealta; ja kaiken tämän kirjavan aaltojen vilinän keskeltä hohtaa keskimäinen, syvä valtaväylä hitaasti vyöryen, niin voimakkaana, mutta kuitenkin niin peloittavuudesta vapaana ja suuttumattomana pääskysineen, jotka myrskylintujen asemesta liihoittelevat sen yllä; ja se rakas vanha kaupunki kyhjöttää tämän kimaltelevan vesivyön ympäröimänä kuin olisi se puetettu sinikivikoristeeseen.

VI. VUORET.

Sanoja, jotka luomiskirjan ensi luvussa ilmoittavat meille pilvien tarkoituksen, seuraa välittömästi tämä huomattava lause: — "Ja Jumala sanoi: kokoontukoon vesi taivaan alla erinäiseen paikkaan, niin että kuiva näkyy." Me emme ehkä useinkaan kylliksi käsitä tämän ajatuksen syvää merkitystä. Me olemme liian taipuvaisia pitämään sitä kuvauksena tapauksesta, joka oli mahtavampi vain laajuudeltaan, eikä luonnoltaan kuin Punaiselle merelle annettu käsky väistyä, jotta Israelin lapset voisivat käydä sen lävitse. Me kuvittelemme jumalaisen voiman samalla tavalla vyöryttävän avaramman valtameren aaltoja kasaan ja asettavan niille patoja ja sulkuja ijankaikkisiksi ajoiksi. Mutta niissä on paljoa syvempi ajatus näissä luomiskirjan juhlallisissa sanoissa ja eräässä niitä vastaavassa psalmien säkeessä: "Hänen kätensä valmistivat kuivan maan." Tähän silmänräpäykseen asti oli maa ollut tyhjä, sillä siltä oli puuttunut muotoa. Käsky, että veden piti kokoontua, merkitsi samalla käskyä, että maan piti muodostuman. Merta ei ajettu asemilleen äkkiä kukistetun kapinan jälkeen, vaan se karkoitettiin entisiltä sijoiltaan täydellisen, kärsivällisen tottelemisen tietä. Kuiva maa ei astunut näkyviin autioina, hyöky-aaltojen hylkääminä hiekkarantoina, joita laineet saattoivat vaatia alueikseen jälleen, vaan kerros kerrokselta kohoavina kukkuloina ja raudanlujina kallioina, jotka ijankaikkisesti saattoivat kerskua sukulaisuudestaan taivaan vahvuuden kanssa ja pitää seuraa pilville.

Tässä kohdassa ei ole lainkaan tarpeellista ryhtyä tarkastelemaan, kuinka pitkän ajan luomiskirjan mainitsema "päivä" todellisuudessa käsitti. Joskus myöhemmin yritämme me ehkä kuvailla, millaiset tuliuunit sulattivat timantin, millaisten maanjäristyspyörien välissä maa ruhjoontui, millaiset jäätikköhampaat ja raskaat merenaallot sitä jyrsivät ja kaivoivat ja muovailivat, niin että se lopulta sai nykyisen muotonsa; mutta kuten luomistyön historian kirjoittaja sulkee tapahtuman muutamiin harvoihin sanoihin, niin koetamme me tässä muutamin yleisin käsittein päästä siitä selville; ja lukiessamme tuon mahtavan lauseen: "Kuiva näkyköön", pyrimme me seuraamaan Jumalan sormea, kun se maan kivitauluihin piirsi sen ikuisen muodon kirjaimet ja lain, sitä mukaa kuin lahti lahdelta syvyyden haudat kynnettiin ja kärki kärjeltä viivat vedettiin ja siten jumalaisen viisaasti suunniteltiin rannat, joiden tuli olla kansojen rajoina; ja jono jonolta vuoret pitennettiin ja niiden perustukset ijäksi vahvistettiin; ja ilmansuunnat painettiin syvyyden kasvoihin, ja kedot ja maan tomun korkein ilmenemismuoto luotiin; ja Kristuksen oikea käsi kylvi lunta Libanonille ja tasoitti Golgathan rinteet.

Ei ole tarpeellista, toistan sen vieläkin, eikä monessa suhteessa mahdollistakaan yrittää määrätä, miten ja milloin tämä työ toimitettiin; mutta erinomaisen tarpeellista on, että jokainen ihminen selvittää itselleen sen valtavan tarkoituksenmukaisuuden ja sen syvän viisauden ja rakkauden, jotka puhuvat vuorten järjestelystä. Sillä huomaa hyvin: jotta maa olisi saanut nykyisen näkönsä, siihen ei tarvittu ainoastaan ja pelkästään muovailevan voimaa; vuoret eivät olisi voineet pysyä pystyssä päivääkään, ell'ei niitä olisi tehty aineista, jotka täydellisesti erosivat niistä aineista, mistä matalammat kummut ja laaksojen pinnat syntyivät. Kovempaa ainesta täytyi hankkia vuorijonoille, mutta ei kuitenkaan niin kovaa, ett'ei se murenisi mullaksi, elättämään Alppien metsiä ja Alppien kukkia; ei niin kovaa, ett'ei se keskellä ylvään mahtavuutensa voimaakin näyttäisi kuoleman leimaa otsallaan ja samaa tuomiokirjoitusta, joka on painettu ihmisen kasvoihin: "Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman." Ja tästä katoavasta aineesta rakennettiin ylevimmät muodot, mitkä sopeutuvat ihmisen turvallisuuteen; ja huiput korotettiin niin korkealle ja rotkot painettiin niin syvälle kuin mahdollista, jotta kaikesta huolimatta paimen saattaisi käyttää karjaansa vuorten rinteillä ja rakentaa majansa niiden varjoon. Ja huomaa, että tämä tapahtui kahdessa tarkoituksessa. Oli itse asiassa aivan välttämätöntä luoda moisia korkeuksia, jotta maa tulisi soveliaaksi ihmisten asua; sillä ilman vuoria ei olisi voitu puhdistaa ilmaa eikä elättää jokia, ja maa olisi suurimmalta osaltaan muodostunut aroksi tai seisovaksi rämeeksi. Mutta jokien elättäminen ja tuulien puhdistaminen ovat pienimpiä vuorien toimittamista palveluksista. Niiden korkeampana tehtävänä on sammuttaa ihmissydämen kauneudenjanoa, joka löytää tyydytyksensä Jumalan käsialoista — pudistaa se hereille horrostilastaan syvän ja puhtaan hämmästyksen avulla. Vuoret ovat kuin suuri, jalo rakennus, joka ensi sijassa antaa suojaa, mukavuutta ja lepoa ja joka sen lisäksi on koristettu mahtavin veistoksin ja satumaisin maalauksin. On mahdotonta tarkastella tavallisimpienkin vuoriseutujen peruspiirteitä havaitsematta, että ne ovat luodut pienimmällä alalla yhdistämään, mikäli mahdollista, kaikki, mikä hurmaa ja kohottaa ihmissydäntä: "mikäli mahdollista" — se on: mikäli se soveltuu koko maata kohdanneen hylkäystuomion täyttymiseen. Kuoleman on istuminen vuorilla; ja julman myrskyn on niitä raateleminen ja orjantappurain ja ohdakkeiden on kasvaminen niiden kupeilla; mutta myrsky vasaroi niiden kallioita mitä ihanimpiin muotoihin ja orjantappurat menestyvät niiden kupeilla, jotta itse erämaakin kukoistaisi kuin ruusutarha. On omituista, että meidän omilla vuorillammekin, Skotlannin ja Cumberlannin kallioilla, vaikka ne usein ovatkin liian kaljuja ollakseen täysin kauniita ja aina liian matalia ollakseen täysin yleviä, niin moni syvä ihastuksen ja ilon lähde avautuu niiden solissa ja laaksoissa; ja sielläkin, missä niiden kätketyimmät kukat ahtautuvat tietymättömimmille paikoille ja missä niiden pienet ojanteet hitaasti kiemurtelevat, näyttää luonnon koko sydän halajavan antaa ja yhä antaa ja siroitella ehtymättömiä aarteitaan niin kärsivällisen, niin rakastavan anteliaasti, että meidän huomaavinkin kiitollisuutemme on lopultakin vain välinpitämättömyyttä sen jaloutta kohtaan ja huolimattomuutta sen rakkauteen verrattuna. Mutta todellisilla, korkeammanlaatuisilla vuorilla tuntuu jumalallinen tarkoitus heti vedota ihmishengen kaikkiin kykyihin vielä selvemmin ilmaantuvan. Matalat vuoret katkaisevat tavallisesti johonkin määrin niiden juurella avautuvien laaksojen rehevyyden; Etelä-Englannin harmailta hiekkasärkiltä ja Keski-Ranskan puuttomilta rinteiltä kuten Skotlannin harmailta, aaltomaisiltakin nummilta puuttuu — mitä erikoista viehätystä ne muuten tarjonnevatkaan — se kauneus, joka on ominaista alankomaiden metsille ja kedoille. Mutta suuret vuoriseudut nostavat alankomaat rinnalleen. Kuvitelkoon lukija ensin mielessään jonkun alituisesti vaihtelevan, hedelmällisellä, oivallisesti viljellyllä tienoolla avautuvan tasangon näkyä; hän ajatelkoon sen kauniiden metsäin varjostamaksi ja ihanain niittyjen väriloiston koristamaksi; täyttäköön hän tämän maiseman etäisimmälle taivaanrannalle asti lukemattomilla yhä vaihtelevilla maalaiselämän kuvilla; johtakoon iloisia puroja nurmikenttäin halki, siroitelkoon taloryhmiä sinne ja tänne niiden rannoille, piirtäköön tasaisia polkuja sen puurivien välille ja vilkastuttakoon sen ketoja onnellisin laumoin ja hitaasti vaeltavin karjatäplin; ja kun hän siten on väsynyt lukemattomiin tämäntapaisiin kuvitteluihin eikä ole jättänyt pienintäkään kaistaletta vaille omaa viehätystänsä, ajatelkoon hän koko tämän suuren tasangon loppumattomme luonnollisen kauneuden aarteineen ja inhimillisen onnen ilmauksineen näköpiirin rannasta toiseen kudotuksi vaatteeksi, jonka Jumalan käsi vetäisee koholle ja joka luo valtavia poimuja kuten kuninkaan hartioilta aaltoileva viitta; kuvitelkoon hän kaikki nämä kirkkaat purot vaahtoavina hyökyviksi jyrkänteeltä toiselle, ja kaikki nämä metsät taipuviksi taaksepäin rinteitä vasten kuten ratsastaja, jonka hevonen äkisti vajoaa, ja kaikki nämä kylät pesiytyneiksi kiemurteleviin laaksoihin, ja kaikki nämä laitumet leviäviksi vihreinä, syvinä, liepeiltään kasteen liottamina nurmikko-aaltoina, jatkuviksi alaspäin loppumattomina rinteinä, siellä ja täällä varjostamina liikkumattoman pilven, joka puoliksi nojaa maahan, puoliksi leijailee ilmassa — ja hän on koko tässä korkeassa maailmassa näkevä vasta jonkun suuremman Alppimaiseman peruspiirteet. Ja kaikki, mikä on viehättävää alankomaan tasangolla, tulee vielä viehättävämmäksi tämän muutoksen kautta; puut, jotka ylenivät jäykkinä ja kömpelöinä tasangon yksitoikkoisesta pinnasta, saavat täällä omituisen koukeroisia, voimakkaan kauneita muotoja, nojautuessaan vuorten kylkiin; ne hengittävät vapaammin ja levittelevät oksiansa huolettomammin sitä mukaa kuin ne vääntäytyvät ylemmäksi ja tuijottavat kirkkaaseen valoon veljiensä korkeimpien huippujen yli; kukat, joita pellolla aura kumoilee, kasvavat nyt pääsemättömillä paikoilla, minne ne joka vuosi keräävät yhä iloisemman seuran ja missä ne eivät pelkää mitään pahaa; ja joet, jotka tasangolla ryömivät tietänsä mustin pyörtein saastaisten rantojensa välissä, kiitävät nyt hopeakoskin ja pukeutuvat sateenkaaren väreihin ja tuovat terveyttä ja elämää kaikkialle, minne vain niiden aaltojen kimallus ulottuu…