30. Katsele joltakin yksinäiseltä vuorenhuipulta päivän koittaessa ja yön sumujen noustessa laaksoista, miten pilvet valkoisin, järvimäisin aloin, aukein poukamin ja kiertelevin lahdelmin vain hieman aamuruskon koskettamina leijailevat saarentapaisten matalain kukkulain vaiheilla, kylmempinä, tyynempinä kuin keski-yön kuutamon valaisema aalloton meri; huomaa, miten, auringon lähettäessä ensimäisen säteensä hopeakanaviin, niiden lainehtivan pinnan vaahto jakauu ja haihtuu, ja miten tuo hohtava kaupunki ja tuo viheriöivä niitty lepäävät Atlantiin haavemaan kaltaisina kiemurtelevain jokien valkovöitten välissä; näe, miten valonkipinöitä joka hetki yhä taajemmin ja runsaammin putoaa tähtien lailla kimalteleviin torninhuippuihin, kiemuroivien sumujoukkojen särkyessä ja hävitessä niiden yltä ja tummien kukkuloiden hajanaisten harjujen ja töyränteiden heittäessä yhä lyhyempiä harmaita varjoja tasangolle. Viivy vielä hetkinen, ja sumut kokoontuvat jälleen rotkoissa ja kohoavat aina sinun luoksesi laaksojen polvekkeita pitkin, kunnes ne rauhallisina, aamun valaisemina, sateenkaaren värein vivahtelevina joukkioina hiipivät tunturein leveälle povelle, sillä välin kun näiden peninkulmaiset, aaltomaiset jonot sulavat pilviin ja häipyvät niiden valokuteisen vaipan suojiin, jälleen ylhäällä kirkkaassa avaruudessa esiintyäkseen hurjana, valoisana, mahdottomana unelmana, vapaasti leijailevina ja tavoittamattomina, niiden juurten alhaalla laaksossa kadotessa syvän järven oleettomaan, ilvehtivään sineen. Viivy vielä kauvemmin, ja sinä olet näkevä näiden sumujen kohoutuvan valkoisiksi torneiksi ja seisovan linnoituksina pitkin vuorenkärkiä, raskaina, hievahtamattomina, mutta joka hetki yhä korkeammiksi ladottuina taivaaseen päin ja heittäen pitkiä varjoja yli kallioiden; sinä olet havaitseva joukon kapeita, mustia, teräviä pilviä kokoontuvan kalpeansiniselle näkörajalle ja ryntäävän eteenpäin; tuuma tuumalta peittävät ne taivaan harmaalla verkollaan, ryöstävät maisemalta valon ja saavat aikaan sellaisen pimeyden, että linnut herkeävät laulamasta ja lehdet lepattamasta; — ja sitten näet sinä mustia, vaakasuoria pitkiä pilvikasoja muodostuvan niiden alle ja kaameita pilvikiemuroita nousevan, sinä et tiedä miten, vuorten harteille; sinä et huomaa niiden muodostumista, mutta kun sinä katsahdat paikkaan, joka vielä äsken oli kirkas, törröttää siinä pilvi, riippuen syvänteen yläpuolella kuin saalistaan tuijottava haukka; — sitten kuulet sinä tuulen heräävän äkillisesti suhahtaen, sinä näet kaikkien näiden pilvilinnojen tornien suistuvan sijoiltaan ja läpinäkymättömän, aaltoilevan, mustin, kiemurtelevin hetalein varustetun sadeverhon laskeutuvan laakson eteen, tunkeutuvan alas pilvistä tai kalpeina pylväinä kulkevan yli järven ja nostavan sen pinnan kuohuun. Auringon laskiessa näet sinä myrskyn hetkiseksi pakenevan vuorilta ja jättävän niiden leveät rinteet savuamaan, oikullisen, väliin hajoavan, väliin kasautuvan usvamaisen höyryn lumivalkoisten riekaleiden peittäminä — hehkuvan auringon, joka siinä vieressäsi polttaa tulipunaiseksi kuumennetun pallon tavoin ja näyttää olevan niin lähellä, että sinä luulet voivasi sitä käsin koskettaa, sukeltaessa ryskyävän myrskyn vyöryvien pilvien keskelle niin nopeasti kuin ei se koskaan enään aikoisi sieltä nousta, punaten koko ilman ympärillään verenkarvaiseksi; — ja sitten kuulet sinä myrskyn vaimenevan ja kuolevan vähitellen yön hiljaisuuteen, ja sinä näet viheriän sädekiehkuran syttyvän itäisten huippujen kiireelle ja kirkastuvan kirkastumistaan, kunnes kuu hitaasti kohottaa askel askeleelta, viiva viivalta suuren, valkoisen kiekkonsa ahtaantuneiden pilvien yläpuolelle, sammuttaa enenevällä valollaan tähden toisensa jälkeen ja tuo taivaalle niiden sijasta valoa maahan levittämään kokonaisen sotajoukon kalpeita, läpinäkyviä, lienteitä kehiä, jotka kulkevat käsi kädessä, ryhmä ryhmän, joukko joukon vieressä, osoittaen sellaista yhteyttä hillityssä liikunnassaan, että koko taivaankansi tuntuu vyöryvän eteenpäin niiden mukana ja maa kiertää hurisevan niiden alapuolella. Vielä hetki, ja itä alkaa jälleen pukeutua purppuraan, ja vuoret, jotka äskettäin ankarasti aaltoilevan meren laineiden tavoin kohosivat pimeyteen kääntyneinä sen rantoja kohti, uppoavat yksi toisensa jälkeen sen paistavaan hehkuun; huomaa nuo valkoiset jäätiköt, jotka kiemurtelevassa uomassaan vuorten välissä ovat kuin suunnattomia tulisuomuisia käärmeitä; huomaa nuo yksinäiset, pylvääntapaiset lumihuiput, jotka rotko rotkolta hohtavat yhä alempaa, muodostaen siten kullakin kohdallaan uuden aamun; — katsele, miten niiden pitkät lumivyöryt syöksyvät alas rohkein virroin, kimaltelevampina kuin salama, jokaisen lähettäessä lumitupruveronsa alttarisavuna taivasta kohti, sillä välin kun niiden hiljaisilta huipuilta lähtenyt ruusunpunainen valo värittää taivaan niiden yläpuolella ja niiden ympärillä, lävistää puhtaammin sätein korkealla liehuvain pilvien purppuraviivat ja levittää uutta hohdetta jokaiseen pilvikehään sen kulkiessa ohi, siksi kunnes koko taivas on yhtenä ainoana tulipunaisena valtaistuintelttana, jonka katos on aaltoilevaa valoa ja joka vyöryttelee holvikaarroksiaan kuin enkelijoukot levitettyjä siipiään; — ja kun et sinä sitten enää saata riemultasi katsella, vaan taivutat pelon ja rakkauden valtaamana pääsi tämän kaiken luojan ja tekijän edessä, niin sano minulle, kuka on paremmin toimittanut hänen sanomiaan ihmisille!
31. Luonnolla on tuhansittain keinoja ja tapoja voittaa oma itsensä, mutta mitä se tarjoaa meille väreissä auringon laskiessa korkeihin pilviin, on tosiaankin verratonta. Minä puhun eritotenkin hetkestä juuri ennen auringon katoamista, jolloin sen valo tulee ruusunpunaisen kirkkaaksi, langeten vastapäisiin lukemattomiin käsittämättömän hienosti muodostuneihin juomuisiin tai hahtuvamaisiin pilviin, jotka tavallisessa päivänvalossa olisivat puhtaita kuin lumi ja jotka juuri siksi tarjoavat oivallisen alan valon värileikeille. Ei ole silloin rajaa värien moninaisuudella, ei estettä niiden loistolla. Koko taivas, laeltaan aina näköpiirin rajalle asti, muuttuu rajattomana hehkuvaksi väri- ja tulimereksi; jokainen musta juova on kuin paksua kultaa, jokainen pikkupilvikin selkeätä, varjotonta karmosinia ja purppuraa ja tulipunaa ja niin väririkas, että kieleltä puuttuu sanoja ja hengeltä kuvitteluvoimaa sitä esittääkseen — seikkoja, joita voi käsittää vain niiden näkysällä ollessa; väkevästi tummansininen taivaankansi sulaa tähän kokonaisuuteen, näyttää täällä syvältä ja puhtaalta ja valottomalta, tuolla taas esiytyen harvan, muodottoman, läpinäkyvän pilviverhon vaimentamana, siksi kunnes sekin huomaamattomasti pukeutuu karmosiniin ja kultaan.
Ehdot, jotka ovat välttämättömiä moisen auringonlaskun syntymiseksi, yhtyvät vain viisi tai kuusi kertaa kesässä ja silloinkin vain viideksi tai kymmeneksi minuutiksi, auringon juuri koskettaessa taivaanrantaa.
32. En luule olevan useatakaan luonnon ystävää, joka ei pitäisi nuoruutensa tietämättömimpiä päiviä aikana, jolloin hän syvimmin, hartaimmin, herkimmin, aavistavimmin ja autuaallisimmin huomioi luonnon ihanuuksia. Jos me voisimme jälleen muistiimme johdattaa kaikki nämä selittämättömät vaistot kypsyneemmän harkinnan avulla vetääksemme niistä johtopäätöksiä, astuisimme me nopeampia ja parempia edistysaskeleita kuin mihin viisaustiede ja petolliset taidekeinot tähän asti ovat päässeet. Mutta nuo huomioinnit menevät meiltä hukkaan, meidän voimatta niitä tutkia ja tarkistaa. Muuan näistä lapsellisista vaistoista, jonka minun luullakseni harvat unohtavat, on se tunnelma, minkä synnyttävät taivaaseen kohouvat kukkulat, joiden takana saattaa aavistaa meren piilevän. Tunnelma on puhtaampi kuin se, minkä itsensä meren näkeminen herättää. Millaista ihanuutta vaikutelmat synnyttänevätkin etualalla — kaste ruohossa, vesiputouksen kimallus, koivunrungon paiste tai kirkas päivänvalo mustalla pohjalla — kaikki tämä on viehättävää; mutta kuitenkin on olemassa valo, jota silmä syvässä kauneudenjanossaan alituisesti etsii: laskevan tai nousevan auringon valo ja pilvenlonkareen loiste, joka punanhehkuvana liekehtii taivaanrannan äärimmäisellä viheriällä partaalla… Jätän lukijan ratkaistavaksi, eikö nautinto, jonka tyyni, kirkkaasti hohtava etäisyys hänelle valmisti, ole merkillisin, omituisin, mitä hän tuntee; eikö joku värihehku, joku muodon täydellisyys, joku ilonpaiste jätä katoavan heikkoa vaikutelmaa verrattuna hämyviivan hiljaiseen, heikkoon kuiskeeseen sinertävillä kukkuloilla tai vahvistuvan aamuruskon purppurakaareen synkän, liikkumattoman meren näkörajalla.
V. VESI, VIRRAT JA JÄRVET.
Kaikesta epä-elimellisestä, joka oman luontonsa mukaisesti toimii ilman apua ja yhdistymistä, on vesi ihmeellisin. Kuvitellessamme vettä kaikkien monimuotoisten, kauniiden pilvien synnyttäjäksi; voimaksi, joka on tasoittanut maan ja miellyttävästi vuoleskellut sen huiput; lumeksi, joka käsittämättömän kauniina, ylimaallisesti sädehtien, peittää vuoret; virtojen vaahdoksi; taivaankaareksi, joka vyöttää maan; aamusumuksi, joka kohoaa laaksoista; syvänheijastavaksi kristalliksi tyynen lähteen rannalla; leveäksi järveksi; hohtelevaksi joeksi; — jos me lopuksi kuvittelemme sitä kaikkien meidän mielestämme sattuvimmaksi vertauskuvaksi väsymättömästä, voittamattomasta voimasta, mereksi, suureksi, hurjaksi, monimuotoiseksi, kesyttämättömäksi mereksi, mitä vertaisimme kunnian ja kauneuden puolesta tähän mahtavimpaan yleisimpään alkuaineeseen? Tai miten voisimme käsittää sen sisäisintä olemusta sen ikuisesti vaihdellessa? Se olisi samaa kuin yrittää maalata sielua.
34. Suuri merenenkeli — sade; se enkeli, huomaa, joka tuo määrätyn sanoman määrättyyn paikkaan. Ei se liikkumaton sumu- ja usvataakka, joka leviää kaikille tahoille, vaan pilvi, joka tulee ja menee ja palaa. Kaikki riippuu tästä suunnitelmallisesta palaamisesta. Pehmeä sammal kiven ja kallion kupeella; vilvakka sananjalka tiheäkasvuisessa rotkossa; lähde tien vieressä — ehtymätön, hidas, äänetön, kirkas lähde, joka hiipii kätköstään karkeatekoiseen, nelikulmaiseen kivi-altaaseensa; aina yhtä syvänä, ei koskaan syvempänä; — jota eivät talven tuhot saa hävitetyksi, jota ei kuivata kesän jano, jota ei kukaan voi pilata eikä tyhjentää; — sen pinnalla soutavat pudonneet lehdet mätänemättä, ja hyönteiset liitelevät sen yli sitä saastuttamatta: nousuruohon täyttämä puro, ikuisesti lirisevä vuorivirta, joka tuskin kevättulvienkaan aikana kohoaa yli astuinkiviensä — joka koko ihanan kesän kaiuttelee solinasoittoaan, musta vesi sen harpun kielinä ja ukonkivet sen hopeasormina. Kaukana etelässä ovat väkevät jokijumalat jo aikoja sitten kiiruhtaneet mereen ja heittäytyneet sen helmaan. Autioina ja korventuneina kuin valkoisenhehkuvat hiekka-uunit haukottelevat niiden kaameat, paljaat uomat; mutta täällä ylhäällä sammalten maassa tippuu vielä kastetta merenenkelin pehmeistä siivistä, ja niiden sulkien varjo häilähtelee kukkuloilla; ihmeellisesti riemuitsevat ja kimaltelevat hopearihmat, jotka äkkiä syntyvät ja tihkuvissa ojanteissaan kiemurtelevat sammalpeitteisten ylänteiden ympäri, vasten merenenkelin siipien löyhyntää.
35. Mutta muitakin sanomia tuo meren enkeli — "voimansa sadevirrat", koetuskuurot, jotka kohisten lakaisevat sijoiltaan petollisesti lasketut perustukset. Silloin ei hänen pukunsa leviä hienona ja lempeänä huntuna yli koko taivaan, vaan putoaa raskaasti, vinosti, kauhistuttavasti hänen harteiltaan, jättäen hänen miekkaaheiluttavan käsivartensa vapaaksi.
Koettelevan pyörremyrskyn lähetessä leviävät pilvet, kuten lempeämmänkin sateen aikana, laajalti yli näköpiirin; mutta ei hitaasti eikä vaakasuoraan, vaan kiireisesti ja pystysuoraan; kiireisesti ahnaiden tuulten voimasta, pystysuoraan kuin mustat vuorenrotkot. Etumaiset pilvet ryntäävät esiin kurkoitetuin kauloin, toinen työntää toisen sivulle tai eteenpäin; ne ovat hurjia, mahtavia, uhkaavan riippuvia kuin jättiläisten kasaamat vuoret — Ossa Olympon harteilla — kaikki kiitäen eteenpäin yhdessä rykelmässä juoksevan laavan tavoin — pilvikidat auki kuin haudat. Niiden takana raivoaa synkkänä vinosti valuva sade, vaaleanharmaana kuin tukka, tiheänä kuin ryöppykuuro, jokainen vesisäije aavemaisen elävänä; saderaivottaret kirkuvat kimeästi paetessaan ja suomivat ilmaa kuin skorpiooniruoskin; maa vapisee ja järisee niiden alla, avaruus ulisee hurjana, puut taipuvat sokeasti peittääkseen kasvonsa, jokainen lehti värisee pelosta, ja katkenneet oksat tuoksahtelevat niiden ympärillä mustana sänkenä.
36. Jumala näyttää tahtovan sääntää ihmisten elämän erittäinkin kahden suuren ja väkevän tunteen kautta: rakkauden Jumalaan ja synnin ja sen seuralaisen — kuoleman, pelon kautta. Miten paljon on sellaista maailmassa, joka elähyttää rakkauttamme, joka herättää ihailuamme, joka velvoittaa meitä kiitollisuuteen, sitä tuntemaan ja opettamaan on onneksi meidän keskuudessamme runsaasti ihmisiä. Kuitenkaan ei ole, niin luulisin, vielä tarpeeksi painostettu sitä seikkaa, miten selvä on kautta koko luomakunnan Jumalan tarkoitus saattaa meidät usein pelon valtaan; ei tuollaisen äkillisen, itsekkään ja halveksittavan välittömän vaaran pelon, vaan pelon, jonka herättää mahtavain hävittäväin voimain näkeminen ja ennen muuta kuoleman alituisen läheisyyden havaitseminen, Mikään ei minusta näytä niin merkilliseltä, kuin se suurenmoisten näkyjen järjestely; joka tuhoisissa tapauksissa saa mielikuvituksen hurjan pelon valtaan, vaikka todellinen vaara olisikin verrattain vähäpätöinen… Katsellaanpas esim. hetkinen ukonilman siveellistä vaikutusta… Me näemme kaikki nuo viimeisen tuomion valmistelut; miten pilvet valtavina kasautuvat pilvien laelle, miten puiden lehdet kauhistuneen hiljaisina kuuntelevat miltä suunnalta tuuli alkaa puhaltaa; miten ne jo kaukaa kuiskivat toisilleen hävityksen enkeleistä, ennenkuin nämä vielä ovat edes ehtineet heilauttamaan tulimiekkojaan; miten mustat surukulkueet levittävät pimeyttä valoisalle keskipäivän taivaalle ja miten avaruuden kansi ryskyy kuoleman vaununpyörien alla, — kuinka moniin mieliin tekeekään tämä niin syvän vaikutuksen, kuin olisi nyt uhkaamassa täydellinen lopullinen tuomionhävitys, ja miten ihmeellisiä ovatkaan raivoavain alku-aineiden ihmissielun mukaan sovitetut purkaukset! Synkät värit, pitkällinen, säännötön, kouristava jyrinä, pilvien aavemaiset, liekehtivät ja paisuvat muodot — kaikki tämä on aivan erinomaisesti omiansa herättämään meidän vaaravaistoamme, samaten kuin ihmisäänen valitus ja voihkina herättää meidän sääliväisyysvaistomme.