"kirkas liikaa eikä liian hyvä: sen hoimassa on meidän leiväksemme jyvä",
ja se on niin tehty, että sen olemus aina lohduttaa, kohottaa, rauhoittaa ihmissydäntä ja puhdistaa sen kuonasta ja tomusta. Se on milloin lempeä, milloin oikullinen, milloin kaamea ja peloittava — eikä se siis koskaan ole entisensä kaltainen hetkestä toiseen; jotakin inhimillistä on sen rajuissa purkauksissa, jotakin hengenlaista sen huolenpidossa, jotakin jumalallista sen rajattomuudessa, ja sen kehoitushuuto kuolemattomalle osalle meissä on yhtä helposti kuultavissa kuin sen kurittava tai siunaava toiminta on tähdellistä ja välttämätöntä meidän maallisille askarteluillemme. Ja kuitenkaan emme me koskaan kiinnitä huomiotamme taivaaseen, emme koskaan sitä ajattele, mikäli se ei suorastaan vaikuta meidän eläimellisiin aistimuksiimme; kaikki se, minkä kautta se puhuu meille selvemmin kuin luontokappaleille, kaikki, mikä julistaa Korkeimman tarkoitusta, että meidän tulee taivaan korkeuksista saada muutakin kuin valon ja kasteen, jotka me ja'amme rikkaruohojen ja matojen kanssa, kaikki tämä tuntuu meistä ajatuksettomalta ja yksitoikkoiselta sattumain sarjalta, sattumain, jotka ovat liian vähäpätöisiä ja naurettavia ansaitakseen edes lyhyeksikään hetkeksi tarkastelua tai ihailua. Jos me joskus toimettomuuden tai henkisen väsyneisyyden hetkinä etsimme taivaasta viimeistä keskustelu-aihetta, mistä ilmiöistä puhumme silloin? Yksi sanoo ilman olevan tyynen; toinen ilmoittaa tuulevan; kolmas vakuuttaa olevan kuuman. Saattaako kukaan noista monista lörpöttelijöistä kuvata niiden suurten, valkoisten vuorten muodot ja syvänteet, joiden ketju eilen puolenpäivän aikaan ympäröi näköpiiriä? Kuka näki kapean valojuovan lankeavan etelästä käsin niiden huipuille siksi kunnes ne sulivat siniseksi utusateeksi? Kuka näki edellisenä päivänä voimattomien pilvien tanssivan kuivuneiden lehtien tavoin, länsituulen ajaessa niitä laskevan auringon eteen? Kaikki katosi kaihotta, näkemätönnä; tai jos me joskus hetkiseksi pudistaudummekin hereille välinpitämättömyydestämme, niin tapahtuu se vain silmiinpistävän, tavattoman ja kummallisen takia. Ja kuitenkaan ei korkeuden sisäisin olemus paljastu hurjien alkuvoimien kaikkimurtavassa raivossa, ei rakeiden räiskinässä, ei pyörremyrskyn kohinassa. Jumala ei ole maanjäristyksessä eikä salamassa, vaan vienossa, lempeässä suhinassa. Edelliset herättävät meissä vain karkeita, alhaisia vaistoja, joihin voivat vaikuttaa vain pikimusta ja ukontulen räikeys. Tyynen, ylevän, joka kulkee tietänsä hiljaa ja rauhallisesti; syvän, vakavan, ikuisen; sen, jota meidän täytyy etsiä, ennenkuin me sen löydämme ja rakastaa, ennenkuin me sen ymmärrämme; esineiden, joita enkelit joka päivä muovailevat meitä varten yhä uusiin muotoihin; joita ei koskaan puutu, mutta jotka eivät koskaan esiinny toistamiseen; jotka ovat aina löydettävissä, mutta jotka kukin vain kerran löytää: — näiden kautta painuu ennen kaikkea sieluumme hartauden oppi ja jaetaan meille kauneuden siunaus. Näiden koulua käy taiteilija, joka pyrkii korkeimpaan; näiden täytyy muodostaa hänen ihanteensa.
26. Kuten maan pinnalla on myöskin ilmojen korkeuksissa avaroita vesiä, jotta pilvien taso vastaisi meren pintatasoa. Nämä korkeammat, taivaalliset vesipinnat ovat tavallista vettä, joka oli vain jalostettu ja kirkastettu: ne eivät enää sammuta tulta, vaan hoitavat sitä omassa povessaan; ne eivät vain kohise, kun tuulet niitä myllertävät tai kun kalliot käyvät esteeksi niiden tielle; ne vastailevat korkealla äänellä toisilleen navalta navalle; niitä eivät enää sulje kahleisiinsa ahtaat, muuttumattomat uomat, eivätkä hievahtamattomat rannat, vaan kulkevat ne nyt vapaina kuin enkelijoukot, minne tahtonevatkin, ja ne etsivät vuorten huipuilta leposijojaan; niitä ei ajeta enää yhä askelittain alaspäin, eikä niitä enää hukuteta rotkojen valottomiin onkaloihin, vaan peittävät ne idän ja lännen siipiensä riehunnalla, ja etäisen näköpiirin kolkon hämärän ylle heittävät ne kirjavan vaatteen, joka on kudottu purppuralangoin ja tulipunavärein ja jonka korukudokset ovat liekkiä… "Pilviin on Jumala pystyttänyt tabernakelin auringolle". Sen hehkuva pallo, joka ilman pilviä tuntuisi tuskaisesti korventavalta ympyrältä autiossa, mustassa avaruudessa, on niistä saanut loistavan joukon palvelijoita, jotka lievittävät ja tyynnyttävät; taivaan pilvet levittävät aamuisin kultalattian auringon tulivaunujen ajettavaksi; taivaan pilvet rakentavat keskipäivän aikaan temppelin, jonka se täyttää valollaan; taivaan pilvet laskevat purppuraverhon sen kaikkein pyhimmän eteen, minne se käy lepoonsa; taivaan utukerrokset taittavat armottomain auringonsäteiden voiman ja valmistavat siten lievennetystä valosta sen lempeän sinen, joka väikkeellään täyttää avaran etäisyyden, ja ne värit, joissa vuoret hehkuvat juodessaan päivänkoiton tulvivasta lähteestä.
27. Tavallisimmin kuvittelemme me sadepilviä vain harmaiksi, synkiksi, emmekä tiedä, että meidän on niitä kiittäminen ehkä kaikkein kauneimmista, ell'eikään kaikkein huikaisevimmista taivaan vivahduksista. Usein muodostavat Englannissa aamuiset sadepilvet päivän koittaessa vienoja, tasaisia, juovikkaita aloja, jotka huomaamattomasti sulavat taivaan sineen; taikka kasautuvat ne, jos ne ovat pienempiä, selviksi töyränteiksi, jotka puhkovat ylipuoleltaan leveämpiä pilviseiniä; ja kaikki uivat ne sanoin kuvaamattomassa valomeressä, missä ruusunpunaisen, purppuran, ambran ja taivaansinen puhtaat värit heloittavat; kokonaisuus ei paista, vaan on vienon utuista; töyränteiden lävistämät pilvijoukot muodostavat lähemmin tarkastaessa möhkäleitä ja kasautumia, jotka ovat röyhelöisiä kuin silkkihetaleet, ja jokainen pikku möhkäle näyttää pieneltä hehkuvalta sadekimpulta.
28. Onko lukijalla määrättyä käsitystä siitä, mitä pilvet oikeastaan ovat?
Se valkoinen utu, joka aamuisin niin tasaisena, valkoisena ja pehmeänä lepää laaksossa ja josta puiden latvat kohoavat kuin tulvavedestä — miksi on se niin raskas ja miksi asuu se niin alhaalla, vaikka se on niin ohutta ja heikkoa, että se kokonaan häviää aamunsarastukseen, heti kun aurinko on ennättänyt valaista sitä edes muutamia silmänräpäyksiä? Nämä valtavat pyramidit, joiden viivat ovat niin korkeita ja ja kestäviä kuin olisivat ne kallioon hakatut, joiden kyljet ovat kylliksi vahvoja uhmaamaan keskipäivän auringon hehkua — miksi ovat ne niin keveitä, että ne liitelevät korkealla päittemme yllä, paljon korkeammalla kuin Alppien huiput? Miks'eivät ne sula auringon noustessa, vaan vasta sen laskiessa, niin että me selvästi näemme hämärän tähdet; sillä välin kun laaksojen usvat asettuvat jälleen maan herroiksi ja vaipuvat sen peitoksi kuolinliinan tavoin? Entä tämä pilvikummitus, joka livahti tuon mäntyryhmän ohi — ei, ei livahtanut, vaan haamun tavoin hiipii se sen ympärillä ja käärii sen hitaasti, hitaasti vaippaansa, joka on milloin hieno, poimuinen kuin naisen huntu ja joka väliin kalpenee, kalpenee — ja äkkiä katoaa se; katsomme hiukan toisaalle, ja haamu on siinä jälleen. Mitä on sillä tekemistä tuossa mäntyryhmässä, siten istuakseen sen harteille ja kutoutuakseen sen oksiin? — Onko se kätkenyt sen sammaltuneiden juurien väliin pilvi-aarteen, jota se nyt vartioi? Tai onko joku mahtava noita manannut sen alituisesti palaamaan samalle paikalle ja sitonut sen mäntyjen oksiin? Ja puolikuu sitten, joka on niin kevyesti kudottu pilviin ja joka on kuin tuon korkeimman lumipeitteisen huipun yläpuolelle jännitetty kaari — tuo valkoinen kaari, joka muodostuu vain korkeimpien huippujen kohdalle — mikä sitä siellä pitelee? lumi työntää sitä luotaan — missään se ei siihen koske; sen ja vuoren harjan välistä loistaa kirkas taivas — mistä johtuu, ett'ei kaari koskaan sitä jätä, vaan leijuu sen yläpuolella kuin valkoinen lintu pesänsä lähettyvillä? Entä nuo sotaa ja vainoa uhkaavat pilvet, jotka lohikäärmeenharjoineen ja tulikielineen kokoontuvat taivaan rannalle — kuka hillitsee niiden julman taistelukiihkon? Mitä suitsia pureskelevat ne höyryävissä kidoissaan, joista musta vaahto pursuaa? Taivaanmeren Leviataniolentoja, jotka matkaavat parvissa — sieraimistaan huokuvat ne savua, ja heidän silmänsä ovat kuin aamun luomet; jos niihin miekankin iskee, ei se voi mitään niiden keihäille, peitsille eikä rautapaidalle. Missä ratsastavat näiden sotajoukkojen johtajat? Mikä on heidän kulkunsa päämäärä? Ylpeinä riitelevät ja äkeilevät ne aamusta iltaan; — mutta kenen viha on pelästyttävä ne rauhallisiksi? — kenen käsi hillitsee ne ja ohjaa ne takaisin niiden tulemateille?
En tiedä, onko lukijan mielestä moisiin kysymyksiin helppo vastata. Minä puolestani melkein luulen, ett'emme milloinkaan tule selvittämään useita pilvien salaisuuksia. "Mitä tiedät sinä kiitävistä pilvistä?" Tyydyttääkö vastaus milloinkaan meidän ylpeyttämme? Miten ihmeellisiä ovatkaan Hänen tekonsa, jolla on kaikki tieto! Pääsemmekö me milloinkaan sellaiseen tietoon?…
29. Miten monia kysymyksiä onkaan meidän herättäminen pilvien muodostumisesta, näöstä, korkeudesta ja loistosta. Mikä niitä rajoittaa? Mikä nostaa niiden ainejoukot toistensa harteille? Mikä niitä kutoo ja muovailee niistä kuvioita? Joskus ovat pilvet jyrkkäpiirteisiä, putoavia ja rosoisia kuin kallio, joskus ammahtavat ne taivaan porttien eteen hehkuviksi salparaudoiksi tai kutouvat ne ristiin rastiin esiripuiksi tai paneutuvat aalloiksi kuin veden uurtama merihiekka tai liehuvat kielekkeinä ja loiskeina kuin tuli. Millaisilla alasimilla ja millaisilla koneilla teroitetaan, sorvataan, taotaan, kieputetaan pilviä kuin savenvalajan astiaa? Kenen kädet muovailevat marmorisia kupukattoja meren suitsutussavusta?
Mitä hyödyttävät moiset kysymykset? Minua nämä salaisuudet viehättävät, ja ehkäpä lukijaakin. Ainakin tulisi niin olla, ja lukijan tulisi yhtä kiitollisena tervehtiä kesäsadetta ja pitää aamupilveä yhtä kauniina, vaikka se nostaakin hänen vastattavakseen vaikeita kysymyksiä, joihin me kuitenkin taivaan käärykirjaa tarkemmin tutkiessamme olemme ehkä löytävä muutamia selittäviä, tuolloin tällöin kuvien koristamia sanoja.
Ja vaikka ilmanala etelässä ja idässä saattaakin olla verrattain kirkasta, ei se ole ehdottomasti sen kirkkaampaa kuin meidän pohjoinenkaan taivaamme. Täydellinen kirkkaus, joko pohjoisessa sateen jälkeen tai sitä ennen, tahi etelässä erinäisinä hämäränhetkinä, on aina, sikäli kuin minä tunnen luonnon ilmiöitä, sangen merkittävä seikka. Monenlaiset sumumuodostumat tai kangastus tai hajanainen sekoitus valoa ja pilveä kuuluvat tavallisuuksiin, vaikkakin etäisyys, miltä sumu alkaa vaikuttaa, vaihtelee eri ilmanalojen mukaan; joka tapauksessa vaikuttaa se aina, ja siksi onkin todennäköisesti tarkoitus, että meille siitä iloa koituisi… Meidän ei ole tietenkään tarvis ihmetellä sitä seikkaa, että sumu ja kaikki nämä ilmiöt meitä niin suuresti viehättävät, koska meidän onnemme ajattelevina olentoina täytyy riippua siitä, että me tyydymme puolinaiseen tietoon siinäkin, mikä oleellisesti meitä koskee. Jos me vaadimme täydellistä tietoa ja täydellistä selvitystä jokaisesta aatekysymyksestä, lankeamme me piankin epä-uskon kurjuuteen. Koko meidän onnemme ja kykymme voimakkaaseen toimintaan on siinä, että me saatamme hengittää ja elää pilvessä tyytyen näkemään sen tässä avautuvan ja tuolla sulkeutuvan, riemuiten siitä, että me sen ohuimpien möhkäleiden läpi keksimme välkähdyksiä ikuisista, tärkeistä seikoista, mutta myöskin siitä, että me huomaamme jaloutta salatussakin, ja iloiten siitä, että lempeä verho leviää kohdalle, mistä lieventämätön valo olisi huikaissut tai ääretön kirkkaus väsyttänyt meidät. Minä luulen, että harmittelu sumun asettumisesta sille kohdalle on muuan niitä ylpeyden erehdyksiä, joita liian helposti viehätytään pitämään hyveinä. Kyllähän itse asiassa on ihmiselle arvotonta tyytyä äärimmäiseen pimeyteen ja tietämättömyyteen, ja siksi uskommekin, että on aina oikein rakastaa valoa ja etsiä ja löytää tietoa. Mutta — kuten kaikessa muussakin — siinä, missä ylpeys on päässyt tekosiaan tekemään, saatetaan tietoa ja valoa tavoitella huonollakin tavalla. Tieto on hyvää; valo on hyvää: mutta siitä huolimatta lankesi ihminen tietoa etsiessään, ja koiperhonen joutuu tuhon omaksi valoon tupsahtaessaan, ja ell'emme me, jotka olemme kukistuneet ennen koiperhosta, tahdo suostua niihin salaisuuksiin, jotka ovat meille välttämättömiä, joudumme me turmioon samalla tavalla. Mutta jos otamme ne vastaan nöyrästi, muodostuvat ne kohta ilon aiheiksi; ja minä luulen jokaisen jalon hengen täytyvän iloita ei niin paljon siitä, että hän varmasti tietää jotakin, kuin siitä, että hän tuntee olevan äärettömän paljon enemmän sellaista, josta hän ei koskaan saa selvää. Vain ylpeät ja heikot ihmiset sitä surevat, sillä mehän voimme aina oppia tietämään enemmän, jos haluamme, jatkamalla työtämme; mutta nöyrien ihmisten ilona on luullakseni se tieto, että matka on loputon, aarre ehtymätön — ja he katselevat pilvenpatsasta, joka yhä kulkee heidän edellään huippuaan vailla, ja he ovat varmoja siitä, että ajan täyttyessä ja ijankaikkisuuden kuluessa sen äärettömyyden salaisuudet paljastuvat yhä enemmän, pimeyden ollessa niiden loppumattomuuden merkkinä ja välttämättömänä lisänä. Minä tiedän, että on olemassa pahaa salaisuutta ja turmiollista pimeyttä — suuren Babylonin salaisuutta — suljetun silmän ja lukotun sielun pimeyttä; mutta älkäämme sekoittako niitä siihen kaiken olevaisen ankaraan salaisuuteen, johon "enkelit haluavat katsahtaa", tai siihen pimeyteen, joka kirkkaallekin silmälle ja avoimellekin mielelle vallitsee ijankaikkisuuden kirjan sinetillä suljetuilla sivuilla.