Mutta muurien ulkopuolellakaan ei köyhiä ollut. Ehkä muutamia harvoja etelän puolessa Savoijantien varrella, mutta ei myöskään koko ympäristössä ollut surkeita rivejä leveänkömpelöitä vuokrataloja dorilaisine pylväskäytävineen; ei saastaisia, liejun ja ohdakkeiden täyttämiä ketoja, ei erämaita hyljättyine tiilipolttimoineen ja hävinneine vihannestarhoineen. Heti Geneven porttien ulkopuolella näit aivan tasaisia, siistejä, kauniisti aidattuja tai viehättävillä muureilla varustettuja maanteitä, joista levein päätie esiintyi mahtavasti, sen osoittajataulussa kun upeili: "Route de Paris". Oikealle ja vasemmalle haaraantui siitä sekava sokkelo teitä hienoston talojen ja niiden ulkorakennusten väliin, yhtä hyvin hoidettuina parempienkin vaunujen kulkea kuin päätie; jokaisella talonomistajalla oli 15 tai 20, jopa 50:kin akrea maata, enimmäkseen niittyä — siihen aikaan, kun minä siellä olin — korutähystimen tavoin kirjavana loistelevaa, korkeana aaltoilevaa nurmi- ja kukkaiskenttää. Mahtavia plataaneja, haapoja tai pähkinäpuita, muodostaen siellä ja täällä lehtokujia, jotka levittelivät ilmavia, ei koskaan synkkiä varjojansa asuinhuoneiden ympärille. Totta kyllä: vain yksi ainoa asuinhuone, yksi ja sama läpi vuoden; ei matkoja kauniimpiin maihin; ei vuodenaikaa, jolloin olisi käynyt sulkeutuminen kaupunkiin: vain heinänteonaika ja elonkorjuuaika, kouluaika ja leikki-aika, sukupolvi sukupolven jälkeen samassa iloisessa asuinhuoneessa, jota koristivat vihreät akkunanluukut ja kivikatto ja joskus nurkkiin ikäänkuin pilaillen nostetut pienet tornit, ja kulmissa kimalteli hopean tavoin hohtava tina. Kaikki maa käytettyä, ei ylvästellen anastettuna, mutta mitä huolellisimmin hoidettuna. Asukkaissa oli leikkuumiestä tarpeeksi korjaamaan elot, viininviljelijää tarpeeksi puristamaan viinit, hoitajattaria tarpeeksi pienokaisten varalle; mutta ei ketunmetsästystä, eikä linnustusta; vaan tuota kotoista onnea, joka seuraa vain huolellisuutta ja rehellisyyttä ja joka täyttää elämän sulollaan lapsesta ikä-ihmiseksi asti… Ja ylt'ympärillä sinisen järven kuvailematon kauneus ja kaikki se, mikä sen rantamilla kohoaa taivasta kohti siihen yhtyäkseen, vuoret ja vuorilumet ja tasangon elämä: Veveyn kukoistavat niityt, ja viihtymys, joka paistaa valoisista asumuksista… linnunrata sinne tänne aurinkoiseen sineen siroiteltuja asuttuja tähtiä.

20. Torcellon tuomiokirkko on siitä erikoisesti omituinen, että se on sisältä niin valoisa. Miten liikuttavaa onkaan ajatella, että ihmiset, jotka niin runsaasti päästivät auringonvaloa kirkkoonsa, elivät hyvin tukalaa elämää. He eivät enää tarvinneet pimeyttä; he eivät olisi ehkä sitä enää kestäneet. Ilman tätä aineellista synkkyyttäkin oli heillä kylliksi tuskaa ja ahdistusta. He etsivät uskonnostaan virvoitusta, havainnollista toivoa ja lupauksia, eivät uhkauksia eivätkä salaisuuksia. Tosin ovat seiniin muovaellut mosaikkikuvat vakavaluontoisia, mutta niissä ei huomaa lainkaan keinotekoisia varjoja eikä tummia värejä. Kaikki on heleätä ja kirkasta ja ilmeisesti tarkoitettua toivon eikä kauhun synnyttämiseksi… Mutta erittäinkin kiintyy huomio niiden istuinten juhlalliseen vakavuuteen, jotka kohoavat kuorissa piispantuolin ympärillä. Jo itse asettelussa on jotakin roomalaisen pyöröteatterin tapaista. Tämän järjestelyn yksinkertaisessa ankaruudessa ja ennen kaikkea täydellisessä mukavuuden halveksimisessa (kaikki on marmoria, mutta keskimäisen istuimen käsinojat eivät palvele mukavuutta, vaan on niiden tarkoituksena vain eroittaa se sitä selvemmin muista istuimista) on jotakin arvokasta, jota eivät kuori-istuinten komeampi koristelu eikä veistoksin sirostettu korukatos olisi voineet koskaan saavuttaa, ja jota sopii hyvin protestantinkin katsella, se kun on erikoisesti kuvaavaa arvolle, jota piispa kenenkään vastustamatta nautti kirkon varhaisempina aikoina ja jonka koko vaikutus johtui sen täydellisestä pöyhkeyden ja itsehemmottelun halveksimisesta. Mutta vielä toinenkin seikka tekee tämän piispanistuimen aseman tässä saarikirkossa erikoisesti huomattavaksi, se nimittäin, että kaikki vanhemmat kristityt ajattelivat enimmäkseen kirkkoa laivaksi, jonka perämies piispa oli. Miten valtavasti mahtoikaan tämä vertauskuva vaikuttaa ihmisten mieliin, joille hengellinen kirkko oli tullut suojelevaksi arkiksi joka paikassa uhkaavan hävityksen keskellä!… He näkivät tämän kirkon arkin lailla kohoavan yli vesien. Eipä ihme siis, että he Adrian meren hyöky-aaltojen hyrskyessä heidän ja heidän kotimaansa rantojen välillä, kotimaansa, josta he olivat ijäksi eroitetut, katselivat toisiaan kuin myrskyn raivotessa opetuslapset Tiberian järvellä ja tottelivat auliisti ja kiitollisesti miehiä, jotka hallitsivat heitä sen nimessä, joka tuolla järvellä käski tuulet taukoamaan ja hillitsi aaltojen raivon. Jos muukalainen tahtoo nyt tunkeutua siihen henkeen, joka alussa elähytti Venetsian valtaa; jos hän haluaa oppia tuntemaan voiman, jonka turvin sen pojat laskivat ulapalle valloittamaan ja voittamaan, niin ei hänen suinkaan pidä lähteä lukemaan heidän asevarastojensa aarteita eikä heidän sotajoukkojensa määrää; niin ei hänen tule tarkastella heidän palatsiensa komeutta ja loistoa eikä yrittää syventyä heidän neuvottelujensa salaisuuksiin, vaan tulee hänen nousta sen korokkeen ylimmälle askelmalle, joka voimakkaasti ympäröi Torcellon alttaria ja sieltä tulee hänen, kuten muinoin perämiehen, ohjata katseensa oivallisesti muodostetun temppelilaivan marmorisiin kylkikaariin; hänen tulee jälleen loihtia suonten risteilemälle katolle kuolleiden merimiesten haamut; hänen tulee sydämeensä herättää voima, joka hehkutti heidän mieltään, kun temppelin pylväät ensi kerran seisoivat vahvoina hiekassa ja kun sen katto esti näkymästä vihastuneen taivaan, jota vielä punasivat heidän palavain asuntojensa liekit; kun he ensi kerran tämän kallionlujan rakennuksen muurien suojassa — meren tyrskyäväin aaltojen ja liihottelevien vesilintujen ympäröiminä — yhteisesti virittivät vanhan hymnin: "Hänelle kuuluu meri, Hän on sen tehnyt, ja Hänen kätensä loivat kuivan maan".

Kuinka perin erilaisia ovatkaan sydämet, joita lämmittää uskon pyhä hartaus, kuin ne, joilta se puuttuu! Kuinka toisin katselleekaan Jumala itsetietoisia, itsetyytyväisiä, itserakkaita, oman minänsä johtamia ihmisiä, kuin luja-uskoisia, ihmeitten täyttämiä, taistelevia, itkeviä, taivaan johtamia, niitä, jotka sanovat sydämessään: "ei Jumalaa olekkaan", kuin niitä, jotka jokaisella askeleellaan ylistävät Jumalaa ja jotka Häntä etsivät Hänet viimein tunteakseen ja löytääkseen… Sillä eroitus tämän santasaaren nykyisten ja entisten rakennusmestarien välillä kärjistyy huippuunsa siinä seikassa, että jälkimäiset sisimmässä sielussaan kunnioittivat jotakin, että he uskoivat jonkun henki-olennon kaikkialla läsnä-olevaksi, jonkun, joka tuomitsee, elähyttää, lohduttaa, että he hänen kunniakseen rakensivat majan — tyytyväisinä, vaikka saivatkin hävitä nimettömään joukkoon, kunhan vain heidän kättensä työ keskelle riehuvaa merta kohotti valtaistuimen heidän suojelusenkelilleen. Siinä oli heidän voimansa — ja tosiaankin, keskellä merta oli henki heitä läsnä, vaikk'eivät he hänen muotoansa havainneet, vaikkeikaan mestarin ääni: "Olkaat hyvässä turvassa, minä olen teidän kanssanne!" heille kaikunut.

21. Venetsian Pyhän Markuksen kirkko nousee kuin ilmestys maasta, ja suuri tori sen edustalla on ikäänkuin kunnioittaen avautunut, päästääkseen sen paremmin näkyviin. Lukematon joukko pylväitä ja valkeita kupukattoja muodostaa pitkän, matalan, värikkään pyramidin; se on kuin osaksi kullasta, osaksi opaalista ja helmistä rakennettu aarrekammio. Alhaalla avautuu viisi suurta, syväholvista ovea, ja niitä koristavat loistavat mosaikit ja alabasteriveistokset, jotka ovat kirkkaita kuin ambra ja hienoja kuin norsunluu, ja haaveellisesti toisiinsa kietoutuneina kiertelevät niitä palmulehvät ja liljat ja viinimarjat ja kranaatti-omenat ja linnut, jotka tarrautuvat oksiin tai liehuvat niiden ympärillä; ja kaikkea tätä sitoo loputon kudos silmikoita ja sulkia; ja keskellä — yli oven toisiinsa nojaten — seisoo juhlallisia enkeli-olentoja valtikoineen ja pitkäliepeisine vaatteineen, valaisemina hehkuvan kultapohjan, joka niitä kehystäen heikosti ja himmeästi paistaa läpi lehväverkon samaten kuin muinoin aamurusko lie valjulla loisteellaan paistanut Edenin oksain läpi, silloin kun sen porteille aikoja sitten asetettiin enkelit vartioimaan. Ja ovien kahden puolen kohoaa kirjavista kivilajeista, jaspiksesta ja porfyrista ja syvänsinisestä, lumitäplin siroitellusta käärmekivestä muovaeltuja pylväitä, sekä pylväitä marmorilajeista, jotka Kleopatran tavoin puolittain kieltäen, puolittain myöntäen sallivat auringonvalon "suudella sini-suoniaan", — kun varjot vetäytyvät niistä pois, paljastavat ne aaltomaisia siniviivoja, kuten pakeneva luode paljastaa hiekka-aallot; pylväiden latvukset ovat runsaasti koristetut jykevin ruohokudoksin, versovin akantus- ja viininlehdin ja salaperäisin, rististä lähtevin ja siihen palaavin merkein; ja niiden yläpuolella leveässä kattokaaren alustassa kiertelee elävä ja puhuva ketju, joka keskeymättä kutoo enkeleitä ja taivaan merkkejä toisiinsa ja ihmisten kuhunkin vuodenaikaan soveltuviin töihin; ja vielä niitäkin korkeammalla kohoaa rivi hohtavia torneja ja niiden väliä kulkee valkoisia, helakanpunaisin kukin koristeltuja kaaria — kokonaisuus muodostaa mitä viehättävimmän sekamelskan, jonka keskeltä loistavat kultaa hehkuen, leveärintaisina, kreikkalaiset hevoset ja Pyhän Markuksen leijona sinistä, tähdin siroiteltua taustaa vastaan, ja viimeksi kohoavat päätykoristeet, pyhässä innostuksessa kuohuttaen kuin marmorivaahtoa taltan luomia salamoita ja loiskivia laineita korkealle sinitaivasta kohti, aivan kuin olisi Lidon rantaan roiskahtava hyrsky-aalto ennen pakenemistaan jähmettynyt jääksi ja vedenneidot kylväneet siihen koralleja ja sinikiviä… Tämän rakennuksen taiteellinen arvo on ennen kaikkea sen kuihtumattomien värien sopusoinnussa… Tätä yksinkertaista raakalaiskristillisyyttä saattoivat viehättää vain värihohtoisat kuvat, niin että rakennuksen sekä ulkonaisen että sisäisen järjestelyn oli taipuminen palvelemaan maalauksellisia näkökohtia. Koko rakennus ei näytäkään niin paljon olevan rukoukselle pyhitetty temppeli kuin suuri yhteinen rukouskirja, runsaasti kuvitettu messukirja, jossa sitomus on alabasteria pergamentin asemesta, jota koristavat porfyripylväät jalokivien asemesta ja jota ulkoa ja sisältä kiertävät emalji- ja kultakirjaimet… Yhtä vähän voisi kuuro muodostaa arvosteluaan täydellisen orkesterin esityksistä, kuin arkkitehti, joka on kehittänyt vain muoto-aistiaan, voisi käsittää Pyhän Markuksen kirkon kauneutta. Siinä asuu sama värien viehätys, joka vallitsee suurimmaksi osaksi itämaiden rakennustaiteessa, mutta myöskin niiden teollisuustuotteissa. Venetsialaiset ansaitsevat erikoista huomiota siksi, että he ovat ainoa kansa Europassa, jossa ilmenee harrasta mieltymystä itämaisiin rotuihin niin syvälle juurtuneeseen vaistoon. Heidän oli tosin pakko tuottaa taiteilijoita Konstantinopolista tekemään luonnoksia Markuksen kirkon kupukaarrosten mosaikkeihin ja määräämään sen oviryhmien värit; mutta pian käsittivät he sen taidelajin, jossa kreikkalaiset kulkivat heidän oppainaan, ja he kehittivät sitä edelleen paljon tarmokkaammin; Sillä välin kun Pohjolan porvarit ja ritarit rakentelivat synkkiä asumuksiaan ja harmahtavia linnojaan tammesta ja hiekkakivestä, peittivät Venetsian kauppiaat palatsinsa porfyrilla ja kullalla; ja kun sitten heidän suuret maalarinsa keksivät kultaa ja porfyria arvokkaampia värejä, käyttivät he näitä aarteistaan parhaita tuhlaten seiniinsä, joiden perustuksia meren aallot jyrsivät; ja vielä tänä päivänä punaa Giorgionen freskon heijastus Rialton väkevänä paisuvan veden.

22. Marmorikaupunkiko? — Ei! — mieluummin kultakaupunki, jossa katukivitys on smaragdia. Tosiaankin hohtivat kaikki tornit, kaikki huiput kultaa tai kirjavana kimaltelevaa jaspista. Niiden juurella aaltoili kirkkaana ja puhtaana, syvin henkäyksin, viheriä meri. Uljaina, ylevinä, peloittavina kuin meri — niin kävivät Venetsian miehet vallan ja sodan mahtajina; puhtaina kuin alabasteripylväät — niin seisoivat sen äidit ja neidot; jalomuotoisina kiireestä kantapäähän — niin esiintyivät sen ritarit; meren ruostuttamain rautavarustusten heikko pronssinloiste paistoi uhmaten heidän veripunaisten viittojensa laskosten alta. Pelottomana, hurskaana, salaperäisenä, taipumattomana — kohtalo joka sanassaan — niin kokoontui sen senaatti. Toivon ja kunnian ympäröiminä, pyhän hiekan muodostamain saariensa rannoilla lainehtivan meren uneen hyräileminä, nimi ja risti joka haudalla — niin nukkuvat sen kuolleet. Merkillinen kappale maailmaa! Taikka pikemminkin oma maailmansa. Vesiltä katsottuna ei se ollut suurempi auringon jättämää vinoa valojuovaa, joka ei osaa kadota — siltä näytti kaupunki sen merimiehistä, jotka illalla tähystelivät sitä laivansa mastosta — vaikka tuon ylpeän kaupungin mahdin täytyikin näyttää heistä rajattomalta, aivan kuin olisivat he purjehtineet suoraan taivaankannen sineen, ja ikäänkuin olisi se ollut suuri kiertotähti, joka läpi eetterin olisi avartunut itäänpäin. Karkoitettu oli tästä maailmasta kaikki alhainen huoli ja pienet ajatukset, sekä kaikki, mikä tekee ihmiselämän epäjaloksi ja kurjaksi. Ei mitään rumaa, ei mitään meluavaa kaduilla, jotka väristen nousivat ja laskivat kuun paisteessa; vaan aaltoilevaa, ylevää soitantoa tai väräjävää hiljaisuutta. Ei heikkoja muureja sen ympärillä; ei matalia majoja eikä olkikattoisia latoja: vain kallion vahvuutta ja mestarillisesti liitettyä, kallisarvoista kiveä. Ja ylt'ympärillä, niin pitkälle kuin silmä kantoi, hiljaisena, kirkkaana ja ylpeänä keinuva vesi. Yhtä vähän kuin kukka, menestyi ohdakekin tai orjantappura tällä kimaltelevalla maalla. Eetteri-utuna hohtivat Alpit juhlallisessa rivissä Torcellon rantojen takaa; Paduan sinenpaistavat kukkulat kohottivat huippujaan kullanloistoisen lännen ilmaan. Kaiken yllä leikkivät vapaat tuulet ja tulipilvet. — Loistetta pohjoisesta, sulotuoksua etelästä, ja kirkkaana vilkutti aamu- ja iltatähti rajattoman taivaan kuvusta yli meren hurmaavan vyön.

23. Maailmankartat, joita nykyaikainen tiede on valmistanut, kasaavat pieneen alaan valtavat tietomäärät, mutta siitä huolimatta en ole vielä nähnyt karttaa, jonka avulla voisi jotenkuten päästä selville niistä vastakohdista, mitkä aineellisessa katsannossa vallitsevat etelän ja pohjolan maiden välillä. Yksityiskohdittain voimme kyllä kuvitella nuo erilaisuudet, mutta meiltä puuttuu yleissilmäystä ja näkökantaa, joiden avulla saisimme niistä kokonaisen käsityksen. Me tiedämme kyllä katkeron kasvavan Alpeilla ja öljypuun Apennineilla; mutta siitä huolimatta emme me saata kyllin tarkasti kuvitella maan kirjavaa mosaikkikudosta sellaisena kuin muuttolintu sen näkee, tai jokaista eroitusta katkeron ja öljypuun kotimaiden välillä sellaisena kuin haikara ja pääskynen sen havaitsevat korkeudestaan, kun sirocco-tuuli niitä keinuttelee. Koettakaamme hetkiseksi kohota vielä korkeammalle kuin ne ja kuvitelkaamme Välimeren lepäävän allamme kuin mikäkin epäsäännöllinen järvipahanen, kaikkine ikivanhoine, auringonvalossa nukkuvine niemekkeineen: tuolla ja täällä kumiseva ukkonen, harmaa myrskytäplä, joka ulvoen kiitää hehkuvia kenttiä pitkin; tuolla ja täällä tultasyöksevän vuoren tuhkakehyksen yllä liehuva valkoinen savupilvi; mutta enimmäkseen vallitsee suuri, rauhaisa valkeus; Syyria ja Kreikka, Italia ja Espanja lepäävät merensinen ympäröiminä kuten kultalattian palaset, ja kun sitten lähenemme hiukan enemmän maata, missä mahtavat vuorijonot nousevat ja laskevat, niin kirkkaasti paistavat niiden ihanat riippuvat puutarhat tuoksuvine kukkineen, ja niiden välissä upeilee laakeri- ja oranssilehtoja ja viuhkapalmuja, joiden harmaanvihreät varjot vaimentavat kimaltelevasta hiekasta kohoavain marmorikallioiden ja porfyyrisärkkäin hehkua. Sitten käännymme kauvemmas pohjoiseen nähdäksemme, miten itämaiden värit vähitellen katoavat ja miten esiintyy valtavan suuri, kostean viheriä vyöhyke, joka käsittää Sveitsin nurmimatot, Ranskan poppelilaaksot, Tonavan ja Karpaattien synkät metsät Loiren suulta Volgan alajuoksuun asti, häämöittäen harmaiden sadepilvenriekaleiden raoista ja läpi purojen utuharsojen, jotka liehuvat matalalla laidunten yllä. Senjälkeen käännymme vieläkin pohjoisempaan nähdäksemme, miten alkaa esiintyä mahtavia, harmaita vuoria ja kanervaisia rämeitä, jotka ympäröivät tämän pelto- ja metsävyöhykkeen autiolla, leveällä purppurakaistaleella, pian hajautuen pohjoisten merten kolkoiksi, muodottomiksi saariksi, joita myrskyt ruoskivat, joita uivien jäävuorien kylmyys värisyttää, joita kyntävät ja repivät ulvovat aallot, kunnes viimeisen metsikköpensaan juurilla ei ole vuorten rotkoissa enää maata mihin tarttua kiinni, kunnes pureva pohjoistuuli nälissään jyrsii kukkulat paljaiksi, ja kunnes vihdoin raudanjykevä jääseinä tuijottaa meihin uhkaavana kuin kuolema, näytellen valkeita hampaitaan hämynvaloisain revontulten loimossa.

Ja kun täten olemme ajatuksissamme kuvitelleet maan kirjavina väikkyvät näyt niiden kaikessa muotorikkaudessa, on meidän vielä kerran palaaminen sen lähelle pannaksemme merkille eläinkunnan vastaavat vaihtelut eri vivahduksineen: nuo lukemattomat, nopeat, ihmeelliset olennot, jotka säteilevät ilmassa ja vedessä tai polkevat etelän hiekkaa; tuon juovikkaan sebran ja täpläisen leopardin, välähtelevät käärmeet ja punavärein välkkyvät linnut. Verratkaamme näiden eläinten värien kauneutta ja loistoa, niiden liikkeiden nopeutta pohjoisten lajien kylmänkankeaan voimaan, tuuheaan turkkiin, synkkään höyhenpukuun; verratkaamme Arabian hevosia Shetlannin ponikääpiöihin, tiikeriä ja leopardia suteen ja karhuun, antilopia hirveen, paratiisilintua kalasääkseen; — silloin on meidät valtaava nöyryys, ja mukautuen korkeampiin lakeihin, jotka sisimmältä johtavat maata ja kaikkea, mitä sen pinnalla on, emme me ole tuomitseva ihmisiä, vaan heistä iloitseva, jos he löytävät ilmaisukeinoja sille, mitä heidän synnyinmaansa heille opettaa ja jos he noudattavat sen määräyksiä. Me olemme kunnioittaen huomioiva, miten he asettelevat hohtavia kivilajeja, miten he hienosti veistelevät ja siloittavat jaspispylväitä, joiden on oleva määrä kohota pilvetöntä taivasta kohti ja heijastaa ikuista auringonpaistetta: mutta kunnioituksemme ei ole oleva pienempi lähestyessämme niitä heistä, jotka kukistumattomin alkuvoimin ja nopein iskuin luovat eriskummallista elämää rahkarämeiltään vierittämiinsä kiviin ja jotka kohottavat rautaisia tukipylväitä ja karkeita kiviseiniä korkealle harmaaseen ilmaan — töitä, jotka todistavat mielikuvitusta hurjaa ja oikullista kuin Pohjolan meri; kömpelöitä, jyhkeitä luomia, mutta jotka ovat täynnä susimaista elämää; yrmeitä kuin tuuli, joka ulvoo niiden ympärillä, vaihtelevia kuin pilvet, jotka niitä varjostavat.

24. Minulta puuttuu sanoja kuvatakseni sitä syvää tyydytystä, joka aina valtaa minut, kun minä pitemmän aikaa Englannissa oleskeltuani jälleen seison Calaisin kirkon vanhan tornin juurella. Suunnaton huolimattomuus, jolla sitä hoidetaan; sen ylevä vaatimattomuus; sen korkea ikä, joka on sen seiniin niin selvästi piirretty, vaikk'eikaan vielä näy heikkouden tai rappeutumisen merkkejä; sen totisen synkkä ja hävitetty ulkopuoli, jota Englannin kanavan myrskyt jäytävät ja jota meren kirpeä ruoho peittää; sen kattoliuskat ja tiilet, joista osa on irti, osa murtunut, mutta jotka vielä pitävät jäykästi puoliansa; sen raadellut muurit, jotka ovat täynnä rautahakoja, aukkoja ja muita repeymiä, mutta jotka ovat vielä vahvat kuin alaston, ruskea kallio; sen ylväs välinpitämättömyys siitä, mitä siitä ajatellaan tai puhutaan; se on vailla vaatimuksia, vailla kauneutta, vailla toiveita, vailla ylpeyttä, vailla suloa, mutta se ei koskaan alennu kerjäämään sääliä; sillä ei ole hyödyttömien raunioiden tapoja, raunioiden, jotka herättävät surkuttelua ja jotka mielellään kuiskivat menneistä paremmista päivistään, vaan on se vielä hyödyksi ja toimessa yöt, päivät; — kuten vanha myrskyissä harmaantunut kalastaja vielä joka päivä heittää verkkonsa, seisoo se siinä valittamatta menetettyä nuoruuttaan, ilmojen vaalentamana, lujana ja varmana alastomuudessaan, keräten, yhä käyttökelpoisena, ihmissieluja kattonsa alle, kun sen kellojen kaiku vielä kumisee sen halkeamissa; ja sen harmaja huippu näkyy kauas yli meren, tärkeimpänä niistä kolmesta tornista, jotka kohoavat yli hyrskyisän hiekka-erämaan ja matalakumpuisen rannan — majakasta, joka varjelee ihmisten henkeä, isosta kellotapulista, joka kutsuu työhön, ja vanhasta kirkontornista, joka kehoittaa kärsivällisyyteen ja kiitollisuuteen.

IV. TAIVAS.

On kummallista, kuinka vähän ihmiset yleensä tietävät taivaasta. Ja kuitenkin on taivas se osa luomakuntaa, jossa luonto ihmistä viehättääkseen, — vain hänelle puhuakseen ja häntä opettaakseen — on tehnyt enemmän kuin missään muussa ihmeessään; mutta siitä huolimatta omistamme me taivaalle kaikkein vähimmin huomiotamme. Luonto ei ole synnyttänyt paljoa sellaista, joka olisi niin muodostettu, että kaikki sen osat vastaisivat sen aineellista ja oleellista tarkoitusta valmistaa ihmisille tyydytystä ja iloa; mutta mikäli tiedämme, täyttyisi tämä oleellinen tarkoitus taivaan suhteen, jos joka kolmas päivä, tai sinne päin, suuri, ruma, musta sadepilvi tuoksahtaisi taivaan sinilaelle ja, kun kaikki olisi perinpohjin kastunut, jättäisi taivaan seuraavaan kertaan asti yhtä kirkkaaksi kuin ennenkin, ehkäpä sentään levittäen kedoille ohuen kasteverhon aamuin ja illoin; — mutta sen sijaan ei kulu ainuttakaan päivää elämästämme ilman ett'ei luonto loihtisi nähtäviksemme yhä uusia muoto- ja väkirikkaita, loistavia kuvia ja herkeämättä huolittelisi niitä korkeimman kauneuden jalojen, pysyvien lakien mukaan, minkä vuoksi saammekin pitää aivan varmana, että tämä tapahtuu meidän alituiseksi tyydytykseksemme. Ja jokaisella meistä, missä hän sattuneekin oleskelemaan, kuinka kaukana hän lieneekin muista kauneuden ja mielenkiinnon lähteistä, on alituinen osansa tästä luomistyöstä. Vain harvojen on suotu nähdä ja oppia tuntemaan maailman mahtavimmat seudut; tarkoitus ei ole, että ihminen aina eläisi niiden keskellä, sillä hän loukkaa niitä läsnä-olollaan, hän lakkaa kokonaan huomaamasta niitä, jos hän aina on niiden keskellä; mutta taivas on aina olemassa kaikille: se on kirkas, mutta ei kuitenkaan