75. "Viljelemään ja varjelemaan maata."
Tämän siis tunsi olla meidän työnämme. Mutta ah! Miten me sen suoritamme! Me olemme hävittäneet puutarhan, sen sijaan että meidän olisi pitänyt sitä varjeleman — me ruokimme sotaratsujamme sen kukilla ja valmistamme keihäänvarsia sen puista!
"Ja idänpuolelle liekehtivän miekan."
Eikö sen liekkiä voida sammuttaa? Eikö milloinkaan päästä astumaan niistä porteista sisälle, jotka sulkevat tien? Vai eikö meiltä pikemminkin puutu halua astua sisälle? Sillä millaiseksi kuvittelemmekin muinoisen Eedenin, niin mitä siinä olisi ollut, jota me emme, jos oikein tahtoisimme, voisi vallata takaisin?
Sanotaan sen olleen kukkaisan puutarhan. Entä sitten: kukat ovat valmiit kasvamaan kaikkialla, missä me niitä vain siedämme, ja mitä tiheämmässä, sitä kauniimpaa. Kukkakin lienee ihmisen tavoin langennut; mutta eivätpä varmaan sellaiset olennot kuin me osaa kuvitella mitään ihanampaa kuin ruusut ja liljat, jotka tihein ryhmin kasvavat lehti lehdeltä yhä korkeammiksi, kunnes maa, jos me vain haluaisimme, olisi niistä aivan punainen ja valkoinen.
"Ja paratiisi oli täynnä suloista siimestä ja hedelmällisiä lehtoja." Entä sitten: mikä estää meitä peittämästä maata mielemme mukaan suloisella siimeellä ja kauneilla kukilla ja ihanilla hedelmillä? Kuka kieltää sen laaksoja kantamasta viljaa niin runsaasti että ne lopulta nauravat ja laulavat? Kuka estää meitä tekemästä lukemattomia hedelmätarhoja sen synkistä, kaameista, asumattomista metsistä, niin että kaikkia kukkuloita aina tuonne keväisen vaalenevaan taivaanrantaan saakka seppelöivät värähtelevät lumivalkoiset kukat ja että koko syksyinen maa hohtaa ravintoaineiden kasapäistä yltäkylläisyyttä?
Mutta paratiisi, sanotaan, oli rauhan paikka, ja kaikki eläimet olivat meidän säyseitä palvelijoitamme. Entä sitten: maailma olisi vieläkin rauhan paikka, jos vain kaikki olisivat rauhanrakentajia, ja kaikki sen olennot palvelisivat meitä säyseästi, jos me hallitsisimme niitä ystävällisesti. Mutta niin kauvan kun me pidämme urheiluna lintujen ja metsänelävien tappamista ja mieluummin taistelemme lähimmäisiämme kuin omia vikojamme vastaan ja teemme niityistämme tappelutantereita emmekä rauhallisia laidunmaita — niin kauvan tulee totisesti tuo liekehtivä miekka heilahtamaan puoleen ja toiseen, ja niin kauvan tulevat paratiisin portit pysymään kyllin lujasti suljettuina, kunnes me pistämme omien intohimojemme vielä terävämmän, vielä liekehtivämmän miekan tuppeen ja särjemme oman sydämemme porttien vielä lujemmat salparaudat.
76. Valitettava esimerkki siitä, miten surkeilla erhepoluilla maailma kulkee, on se seikka, että sana "maa" merkitessään seutua, missä on peltoja ja metsiä, sisältää soimauksen sen asukkaita kohtaan, ja että vielä meidänkin päivinämme sanat "talonpoika, maalainen, kyläläinen", verrattuina sanoihin "porvari ja kaupunkilainen", merkitsevät raakuutta ja typeryyttä.
Käyttäessämme näitä sanoja annamme liiankin helposti niiden pahemman merkityksen päästä vallitsevaksi, ikäänkuin olisi ja täytyisi olla aivan luonnollista, että maalaiset olisivat raakoja ja sivistymättömiä ja kaupunkilaiset sivistyneitä. Mutta minä luulen, että kehitys on etäisessä tulevaisuudessa johtava siihen asiain tilaan, että syntyy aivan vastakkainen suhde ja että sanojen tarkoitus uuden olojen käsityksen mukana kokonaan muuttuu, niin että on pakko sanoa: "tämä henkilö on sivistynyt ja hienotunteinen - hän on kaikin puolin maalaisihminen; tämä henkilö on sivistymätön ja raaka — hän on kaikin puolin kaupunkilaisihminen".
Miten tämän asianlaita lieneekään, se vain on ilmeistä, että kaupunkilaisen hyvän maineen perusti etupäässä hurja elämä, joka keski-aikana sisältyi vanhana pahana tapana kaikkien sotaan kaikkia vastaan. Ei mikään paikka ollut niihin aikoihin turvassa hävitykseltä, ja koska kaikki polut olivat avoinna rosvoritarille, liittyivät rauhaarakastavat ihmiset yhteen, etsivät suojaa kaupungin muurien takaa ja rakensivat niin vähän maanteitä kuin mahdollista; jota vastoin juuri ne ihmiset, jotka kylvivät ja korjasivat viljan Europassa, olivat vain paroonien alustalaisia tai orjia.