Aateliston vastenmielisyys maanviljelykseen ja luostarilaitoksen haluttomuus tunnustaa olevia oloja pitkittivät Europassa henkistä tilaa, jolta puuttui kaikkea aistia sille, mikä koski luontoa; ruumis ja sielu tuhlattiin päättömiin sotiin ja ajatuksettoman sanasälyn pohtimiseen. Luostareissa ja turnajaisissa hankkivat ihmiset taitavuutta miekan ja sanan käyttelyyn ja sitä erehdyttiin pitämään kasvatuksena; Jumalan avarassa maailmassa nähtiin ennen kaikkea vain paikka, missä opetettiin sotaratsuja ja kasvatettiin elintarpeita.

Tätä ihmisten intohimoista johtunutta luonnon kauneuden halveksimista kuvaa mainiosti eräs Paolo Uccellon taulu, joka käsittelee Pyhän Aegidion tappelua. Sotajoukot seisovat vastakkain villien ruusupensaiden saartamalla maantiellä; hennot punaiset kukat nuokkuvat kypäräin yllä ja hehkuvat tulisesti hyökkäysvalmiiden keihäiden välitse; sillä niihin aikoihin näyttäytyi koko luonto ihmiselle vain liehuvain kypäräntöyhtöjen välistä. Usean kerran en voi estää itseäni kuvittelemasta, että puutkin kaikessa epätäydellisyydessään kykenevät ikäänkuin tuntemaan surua siitä, että niiden viattomat lehvät lämpimässä kevätilmassa turhaan aukenivat ihmistä varten; ja Englannin laaksoissa loivat yötkin väräjäviä varjojaan vain siellä, missä rosvo jännitti joustansa ja metsästävä kuningas kiiti ratsunsa selässä, luontoa huomaamattakaan; ja Ranskan viehättävien virtojen rantamilla huojuivat korkeat poppelirivit hämärässä vain näyttääkseen oksiensa välitse palavien kaupunkien liekit etäisellä taivaanrannalla; keskellä Apenninein ihanoita solia kätkivät omituisesti koukeroivat öljypuut suojaansa petollisen salaväijytyksen; ja niiden laaksoniittyjen liljat, jotka aamulla olivat valkeita, olivat auringon laskiessa veripunaisia.

77. On mahdotonta todellisen siveellisyyden, todellisen onnen ja oikean taiteen asua maassa, missä kaupungit ovat rakennetut sillä tavalla, tai, paremminkin sanoen, ovat mätetyt sellaisiksi rumiksi läjiksi kuin meillä; ne ovat kuin inhoittavaa hometta, joka täplin ja nyppylöin leviää yli maan, sen tuhoten. Meillä pitäisi olla viehättäviä, järkevästi järjestettyjä, vaan ei sattumalta kasautuneita, alueeltaan rajoitettuja kaupunkeja, jotka eivät ympärilleen syytäisi kauhistavia kuona- ja saastaläjiään, vaan joita piirittäisivät pyhät hedelmätarhat ja kukkivien puiden ja vienosti juoksevain jokien seppeleet.

Mahdotonta! vastataan minulle. Olkoon niinkin. Minulla ei ole tekemistä mahdottomuuden, vaan ehdottoman välttämättömyyden kanssa. Mutta kuitenkin täytyy sen tulla mahdolliseksi, ennen kuin voimme saada oman taidekoulun; meidän täytyy näet löytää paikka, minne sijoittaa tulella käyvät tehtaamme, muualle kuin Englantiin tai ainakin sen muutoin hyödyttömille seuduille; ja rajoittaa tehdasteollisuus kaikkein vähimpään, niin ett'ei mitään laiteta raudasta, joka yhtä hyvin saatetaan valmistaa puusta tai kivestä, eikä mitään käytetä höyryllä, jota luonnolliset voimalähteet saattavat käyttää yhtä hyvin. Ja huomaa hyvin: on olemassa paljon enemmän kuin riittävästi vesivoimaa sille koneelliselle toiminnalle, jota yhteiskunta-elämä ja kaupungit vaativat; sillä suurille joille ankkuroidut myllyt ja nousuveden täyttämäin patosäiliöiden käyttämät laitokset asettavat riittävän määrän alituista käyttövoimaa meidän palvelukseemme. Maan muokkaus ihmiskäsin ja ehdoton tarpeettoman höyryvoiman välttäminen ovatkin sentähden ensimäisiä ehtoja taidekoulun syntymiseen jokaisessa maassa. Ja niin kauvan kun me siihen pääsemme, tapahtukoon se ennemmin tai myöhemmin, on se voitonriemuinen asiaintila jatkuva, jonka koneteollisuus on luonut jalompien taiteiden puutteessa; sillä vaikka Englannin huumaa kutomoittensa jyrinä, käyvät sen lapset ilman vaatteita; vaikka hiilikaivosten tomu mustaa sen kokonaan, paleltuvat ne kuoliaiksi; vaikka se on myynyt sielunsa kullasta, kuolevat ne nälkään. Me voimme tyytyä tähän voittoon, jos se näyttää Teistä otolliselta; mutta siitä saamme ainakin olla varmat: kaunotaiteet eivät ole siihen voittoon yhtyvät.

78. Jos ihmiset eläisivät niinkuin heidän tulisi, olisivat heidän talonsa pyhättöjä — pyhättöjä, joita me emme uskaltaisi vahingoittaa ja jotka, jos me saisimme asua niissä, jollakin tavalla pyhittäisivät meidätkin. Luonnolliset rakkaudensiteet ovat varmaankin oudosti höltyneet, outo kiittämättömyys isänkodin antimia ja opetuksia kohtaan on varmaankin vallalla, me olemme varmaankin tulleet siihen tietoisuuteen, että me hylkäämme vanhanaikuisen kunnon, emmekä omalla elämäntavallamme pyhitä kotejamme lapsillemme, koska jokainen rakentaa asumuksensa vain oman ikänsä lyhyeksi ajaksi, ja minä katselen noita kurjia kalkki- ja savihökkeleitä; joita liian aikaisin ja liian kypsymättöminä kohoaa suurkaupunkiemme ulkolaidoille — minä katselen näitä keveitä, horjuvia, kallistelevia, pienistä puista ja jäljitellystä kivestä kyhättyjä korttirakennuksia — näitä synkkiä talorivejä, jotka ovat kaikki yhtä mitättömiä, toinen toisensa näköisiä, ilman vaihtelua, ilman erilaisuutta, ilman kokonaisuutta — yhtä kurjia kuin samannäköisiä — minä katselen niitä, en vain mauttomuuden loukkaaman silmän välinpitämättömyydellä, en vain surren sitä, että ne rumentavat maiseman, vaan myöskin tuskaisesti aavistaen, että meidän kansallisen suuruutemme juuret ovat mädäntyneet, kun niillä on niin vähän jalansijaa kodin maaperässä. Minä pidän näitä lohduttomia ja arvottomia asunnoita merkkinä kansan yhä kasvavasta tyytymättömyydestä; ajan merkkinä, jolloin jokainen tavoittelee korkeampaa tasoa kuin mikä hänelle luonnostaan kuuluu, yhä halveksivammin katsahtaen kuluneeseen elämäänsä; jolloin jokainen rakentaa siinä toivossa, että pian saisi lähteä rakentamastaan talosta, ja elää toivossa, että hän pian unohtaisi ne vuodet, jotka hän siinä vietti; jolloin ei enää tunneta kodin lohtua, rauhaa eikä lepoa. Nuo ahdinkoon asti täytetyt asumukset, joissa vaivaloisesti kamppaileva ja herkeämättä ahertava ihmisjoukko elää, eroavat arabialaisen ja mustalaisen teltasta vain sikäli, että ne tehokkaammin estävät raittiin ilman pääsyä niihin, etteivät ne salli kauniin leiriytymiskentän vapaata valintaa, että ne ryöstävät vapauden suomatta lepoa tai rauhaa ja että ne estävät ylellisyyden saada tuon tuostakin vaihtaa oleskelupaikkaa.

79. Turner ei voi maalata maisemaa, ellei hänellä ole maisemaa käytettävänään; Titian ei voi maalata muotokuvaa, ellei hänellä ole ihmistä mallina edessään. Minun ei luullakseni tarvinne näissä ahtaissa rajoissa lähteä sitä todistamaan; mutta lopultakaan ei minun onnistu tavata ainoatakaan sielua, joka uskoisi, että taiteen alkuna on maamme pitäminen puhtaana ja kansamme tekeminen kauniiksi. Vuosikymmenen olen minä työskennellyt, jolla, elleikään uskoen hyväksyttäisi näitä selviä tosi-asioita, niin ainakin ajateltaisiin niitä ehdotuksena, joka ei ole peräti hullu. Minä vakuutan vieläkin: maamme puhtaana pitäminen ja kansamme tekeminen kauniiksi ovat ne välttämättömät taideteokset, joista meidän on alkaminen! On tosin ollut taidetta maissa, joissa ihmiset elivät loassa palvellakseen Jumalaa, mutta koskaan ei ole taidetta ollut maissa, missä ihmiset ovat eläneet loassa palvellakseen paholaista. Tosin on taidetta ollut sielläkin, missä kansa ei ole ollut lainkaan kaunista, missä sen huulet ovat olleet paksuja ja sen iho auringon paahteen mustaama; mutta koskaan ei ole taidetta ollut maissa, missä kansa on ollut kalpeata kurjasta raadannasta ja missä se on kuihtunut kuoleman varjossa, missä nuorison huulet eivät ole olleet verenhohtavia, vaan nälän vaalentamia tai myrkyn vääristämiä.

Ja siksi on kaiken sanottavani alku ja loppu tämä: me emme lähene jaloja taiteita matkustamalla nopeammin, vaan tekemällä asuntomme miellyttävämmiksi ja pysymällä niissä; me emme opi jaloja taiteita kilpaillen, vaan tyynesti panemalla parastamme, kukin omalla tavallaan; me emme opi jaloja taiteita näyttelyissä, vaan tekemällä sitä, mikä on oikein ja luomalla sitä, mikä on vilpitöntä, joko sitä sitten asetetaan näytteille tai ei, ja — lyhyesti sanoen — siten, että ihmiset rakentavat ja maalaavat ei ylpeydestä eikä rahanhimosta, vaan rakkaudesta, rakkaudesta taiteeseensa, rakkaudesta lähimmäiseensä tai korkeammasta rakkaudesta, jonka juuret ovat näissä tunteissa.

X. KASVATUS.

Siunauksellisin ja pyhin työ, jonka nykyään voi tehdä ihmiskunnan hyväksi, on opettaa ihmisille — mieluimmin esimerkin kautta, sillä esimerkki on paras opettaja — ei miten "he parantaisivat itsensä", vaan miten "he osaisivat olla tyytyväisiä". Jokaisen alhaisen luonteen ja jokaisen alhaisen olennon kirouksena on, että he syövät, eivätkä tule ravituiksi. Siunauksen sanat ovat, että heidän pitää syömän ja tuleman ravituiksi; ja koska on olemassa vain yhdenlaista vettä, joka sammuttaa kaiken janon, niin on myös olemassa vain yhdenlaista leipää, joka tyydyttää kaiken nälän — oikeuden ja vanhurskauden leipä; jos ihmiset tätä isoovat, pitää heidän nälkänsä aina sammutettaman, koska se on taivaan leipää; mutta jos he isoovat jumalattomuuden leipää ja palkkaa, ei heidän nälkänsä ole tyyntyvä, sillä se on Sodoman leipää. Mutta opettaakseen ihmisiä olemaan tyytyväisiä, on tarpeellista täysin ymmärtää taito olla iloinen ja elää nöyrää elämää — sillä kaikista taidoista ja tiedoista täytyy juuri tätä eniten tutkia. Nöyrä elämä, se on elämä, joka ei aseta päämaalikseen tulevaa ylenemistä, vaan tyytyy rauhalliseen ja suloiseen olemiseen; joka ei karkoita ajatusta tulevaisuuden huolehtimisesta, vaan ainoastaan turhan ennakkopelon ja tulevien päivien surun; joka kyllä suvaitsee varovaisuutta ja varustautumista, mutta ei kasaamista, — elämä, joka on täynnä rakkautta kotilieteen ja kodin rauhaan, täynnä antautumusta kaikelle helposti saavutettavalle, herttaiselle ilolle — ja juuri siksi etupäässä täynnä rakkautta luonnon maailmaan.

81. Tietämisen todellinen elähyttävä voima esiintyy vain siinä silmänräpäyksessä, jolloin se saavutetaan, jolloin se täyttää meidät ihmettelyllä ja ilolla; ilolla, jota varten, se on hyvin huomattava seikka, äskeinen tietämättömyys on aivan yhtä tärkeä kuin nykyinen tieto. Se, ihminen on aina onnellinen, joka tutkii sellaista, mitä hän ei voi päästä täysin tuntemaan, vaan mitä hän joka hetki oppii yhä enemmän tuntemaan, Tämä on välttämätön ehto kuolevaiselle olennolle ja hänen järjelleen, jonka alku ja johto ovat Jumalassa; siksi on tämä sen onnen tila — mutta huomaa hyvin; tila, joka ei ole pöyhkeyttä ja joka ei riemuitse siitä, mitä se tietää, vaan joka riemuitsee siitä, että se joka hetki keksii uutta tietämättömyyttä, että se joka hetki nöyrtyy ja joka hetki vaipuu ihmettelyn valtaan. Jos me olemme kerran kokonaan omaksuneet tiedon, lakkaa se meitä ilahuttamasta. Se saattaa valmistaa meille käytännöllistä hyötyä, se saattaa olla muille hyväksi tai tuottaa meille yhä suurenevaa voittoa kuin koronkiskurille; mutta jos me olemme päässeet sen perin pohjin tuntemaan, on se kuollut. Ihmeellisyys on siitä kadonnut, ja samaten se hieno väri, joka siinä välkähteli meidän ensi kertaa kiskoessamme sitä rajattoman meren helmasta… Kaikki ihmiset tämän tuntevat, vaikk'eivät he sitä ajattelekaan, eivätkä punnitse sen seurauksia. He muistelevat lapsuutensa päiviä onnellisimpinaan, sillä nämä päivät olivat suurimpain ihmeiden, suurimman yksinkertaisuuden ja voimakkaimman mielikuvituksen päiviä. Koko eroitus nerokkaan ihmisen ja muiden ihmisten välillä on siinä, kuten on oikein sanottu tuhansia kertoja, että tuo ensinmainittu pysyy paraasta päästä lapsena, joka katselee lapsen suurin silmin, alituisesti ihmetellen, tajuamatta suuria tietoja — pikemminkin tajuten rajattoman tietämättömyytensä, mutta siitä huolimatta rajattoman voimansa; hänessä on ikuisen ihailun, hurmauksen ja luomisvoiman lähde, jossa hän tapaa näkyväisten ja kuvattavain esineiden valtameren ympärillään.