Hedvig ei ottanut tähän puheluun osaa ollenkaan. Hän veti nyt nenäliinansa esille, ja ken sen taakse olisi kurkistanut, olisi nähnyt hänen purevan huulta naurun estämiseksi.
"Viisituhatta markkaa, niin", toisti Erik — "viisituhatta markkaa no, kyllä minä ne teille hankin, jos saan luvan tarjoa apuani."
"Ja te voisitte hankkia meille koko summan!" huudahti rouva Adelheid; "te tahtoisitte ja voisitte niin suurella lainalla auttaa meitä, hyvä, hyvä herra Autio! Me olemme teille sydämen pohjasta kiitolliset, mutta niin suurta hyvyyttä emme voi vastaanottaa —"
"Olkaa huoleti vaan — mutta yksi seikka tässä on ikävä —"
"Niin, mikä? —"
"Taitaa mennä melkein viikko aikaa ennenkuin rahat saan."
"No, eihän se pitkä aika ole — mutta kuinka voimme vastaanottaa — takasin-maksu tosin on varma, minulla on perintö toivossa, mutta sinne asti —"
"Olkaa huoletta vaan! Älkäämme siitä enää puhuko, se on minulle suuri ilo, suuri ilo, minä vakuutan, olla teille avuksi, missä vaan voin."
Erik oli oikein ylevällä mielellä.
Hän käänsi nyt puhelun toisiin aineisin, mutta se ei tahtonut niissä oikein sujua, tuo laina-asia oli painanut erinomaisia jaloja ja kiitollisia tunteita tähän seuraan, joihin jokapäiväiset asiat aivan upposivat. Rouva Adelheid palasi kiitollisuuteensa niin useasti, että Erik ei luullut sovelijaaksi sitä sen pitemmältä kuulla, hän meni siis pois vähän tavallista aikasemmin.