Tuskin olivat hänen askeleensa katuvierustan paasilla kajahtaneet, niin purskahtivat äiti ja tytär yht'aikaa nauruun. Rouva Helding herkesi kuitenkin kohta ja sanoi nuhtelevasti Hedvigille:
"Ei saa nauraa! Näet nyt, eikö se ole niin hyvä poika tuo Erik, niin hyvä ja siivo poika, ett'ei toista ole semmoista!"
"Kyllä te umpimäärin tokasittekin koko summan", nauroi vaan Hedvig.
"No, täysin kourin pitää ottaa silloin kun saa; hän on rikkaan pohatan ainoa poika, ja minä luulen että meille hän hankkisi kymmenenkin tuhatta. — Mutta kyllä hän nyt kosii sinua."
"Se asia on omassa vallassamme. En minä vielä vie häntä sinulta." Hedvig naurahti taas. "Älkäämme jättäkö häntä kahdenkesken minun kanssani, ja voinhan minä olla vähän ynseä vielä, sen verran vaan kuin kiitollisuuden-velka sietää, hahaha." — — —
Erik oli kuin uusi ihminen.
Hän oli tullut tuimilla, vaaleilla kasvoilla, hätäisellä, epävakaisella käynnillä; hän meni iloa loistavilla silmillä, vapaalla, kepeällä käynnillä.
Niin, ilon päiväksi oli muuttunut tämä päivä, joka niin raskaalla tuskalla alkoi. Ja taas oli Hedvig se armas aurinko, jonka säteiden tieltä mustimmatkin pilvet poistuivat.
"Hahhaa, Karjalaisen olen useat kerrat toivonut meren syvyyteen jollakin purjematkallaan, ja Hultencranz'in samaten hiiteen tavalla tai toisella. Olkoot he nyt rauhassa, kosk'eivät sen vahingollisempia ole! Mutta itse ansaitsisin kovan rangaistuksen, kun minun ihanaa tyttöäni niin olen epäillyt, niin loukannut ja pahoittanut. Nyt ymmärrän minkätähden hän näinä päivinä on ollut toisellainen sekä näöltään että käytöksessään! Häntä on tosin surettanut tuo heidän rahapulansa, mutta paljon enemmän ehkä minun kelvoton käytökseni, mikä on pannut kiviä kuormaan vielä. Hän on arvannut minun epäluuloni — niin, huomannut ne selvään; tyhmästi ja törkeästihän minä olen ne esiin tuonut. Hän on hävennyt, syvästi hävennyt minun epäluulojani, toisinaan koettanut nauraa niille, mutta viimein suuttunut. Niin, melkein näytti kuin olisi hän itkenytkin tänä aamuna. Voi minua ilkiötä! Kumma kun hän viitsi vastata ollenkaan mitään minun häijyyn kuulusteluuni, mutta hyvin lyhyeitä, harmistuneita vastauksia hän tosin antoikin. Ei se olisi kumma jos hän antaisi minulle rukkaset että roiskaa, kun niin olen käyttänyt itseni häntä kohtaan. En nyt vielä vähään aikaan uskalla kosia ja se on minun oma syyni taas, itse olen esteitä nostanut tielleni — en uskalla kosia ennen kuin vähän saan pois noita pahoja muistoja paremmalla, jalolla ja luottavalla käytöksellä. Koetappas vielä varoa häntä, niin pilaat asiasi ijäksi päiviksi!
"Hahaha, mitä luulinkaan illalla kun tuohon akkunaan niin ahneesti tirkistin! — Ihmeellistä ihan, kuinka luuleva silmä saa kaikki näkymään aivan toisessa valossa, semmoisessa valossa, mikä vahvistaa varomiset; se tahtoo nähdä mitä pahimmin pelkää — hahaha, mitä puhun, eihän sekään lause taas oikein sovellu! —"