"Ei se ole kumma jos Hedvig raukka olisikin kipeä ja pahoittuneen näköinen, meitä kun uhkaa köyhyys ja häviö. Nuoren mieli on arempi onnettomuudelle. Niin minäkin olen hyvin suruissani."
"Uhkaako teitä köyhyys?" kysyi Erik kummastellen — "siitä en ole tiennyt mitään, siitä ette ole milloinkaan mitään maininneet."
"No ei", vastasi rouva Helding haikeasti hymyillen. "Me emme tahdo niin tuoda esiin taloudellisia murheitamme — mutta nyt kun niistä tuli puhe — niin mitenkä ne tulivatkaan puheeksi — — niin, Elsa Karjalaisen käynnistä, se ei ollut mikään tervetullut käynti — hänen isänsä ei voi lainata meille mitään."
Erikin silmät kiilsivät ilosta, riemusta. Ei siinä kyllä, että kaikki epäluulot poistuivat perättöminä, nyt tuli hän vielä tilaisuuteen ojentaa auttavan käden Hedvig'ille ja hänen äidillensä, mitä Karjalainen — William Karjalaisen isä, huomaa se! — ei ollut tehnyt. — William Karjalaisen saa nyt tyyten jättää laskusta pois — hänet ja kaikki kilpaveljet. Minä olen suurta, puolustamatonta vääryyttä tehnyt sinulle Hedvig — Hän katsoi Hedvig'iin anteeksi pyytävästi, miltei vesissä silmin. Sitten hän kääntyi rouva Helding'iin, lausuen:
"Miks'ette ennen ole minulle mitään sanoneet noista raha-murheista, minä tosin en ole niin rikas, että minun avustani voisi olla kehumista, mutta ehkä vähän kuitenkin voisin tässä auttaa; onko velkoja teillä, ja —"
"Te olette aina niin hyvä, herra Autio", keskeytti rouva Helding, siirtyi istumaan likemmäksi Erikiä, otti hänen kätensä ja pudisti sitä sydämellisesti.
"No eihän siitä mitään —" mutisi Erik vetäytyen vähän edemmäksi. "Onko teillä —"
"Se olisi pitkä kertomus, jos alusta alkaisin", alkoi nyt rouva Helding, "enkä minä tahdo sillä vaivata teidän korvianne. Lyhyesti sanoen, kaikki mitä näissä huoneissa näette, on velaksi vaan meille annettu, niukimmallakaan taloudella emme ole voineet välttää velkaantumista, minä olen koettanut — Hedvig'in tähden — pitää asioitamme jokseenkin auttavalla kannalla niin kauan kuin mahdollista — kuulkaahan vielä! — Nyt rupeevat kuitenkin velkojat niin ahdistamaan ett'en tiedä mikä tässä tulee eteen. Ödeberg, meidän vanha hyvä tuttavamme, on luvannut lunastaa meille tarpeellisimmat huonekalut, mutta hän ei ole enää rikas, hänellä on ollut tappioita vaan tehtaistaan —"
"Antakaa anteeksi että keskeytän! Millä summalla, noin umpimäärin, voisi saada velkojat tyydytetyiksi?"
"Niin, en voi ihan varmaan sanoa", arveli rouva Helding, "mutta kyllä vaan pelkään että saan arvata velat noin viiteentuhanteen markkaan."