Itse hän oli paljon kipeämmän näköinen.
"Terve minä olen", vastasi Hedvig sukkelaan, punehtui pikkusen ja loi nyt Erikiin vähän pitemmän, lempeän silmäyksen.
Mutta Erik nyt ei hurmaantunut; noissa silmissä oli omituinen vesikiilto, ne olivat kuin rakkaudesta juopuneet, vaan niiden lempi ei kuulunut hänelle, niskoitteli hän.
"Onko — neiti Karjalainen näinä iltoina käynyt täällä?" sai hän nyt vaivalla kysytyksi.
"On", vastasi Hedvig kohta, "hänellä kai on vähän ikävä, kun veljensä meni — ja hänellä oli vielä sitten eräs asia, josta mamma ehkä —"
"Onko William Karjalainen mennyt — milloinka?" keskeytti Erik erinomaisen hartaasti.
"On — jo aikoja — toissa päivänä, luullakseni", vastasi Hedvig taas kohta, ja näytti sitten sangen tyyneeltä.
Rouva Helding tällävälin valmisteli puhumaan, hymyili ja huokasi.
Erik oli kuin pahasta unesta havahtunut; painajainen, satanaulainen, vierähti hänen rinnastansa — tuskat, pelot pakenivat, katosivat kuin sumuihin, ja silmänräpäyksessä sai hän ilon ja onnen takasin, hänelle tuli kuin pakko nauraa, hän olisi tahtonut syleillä koko mailmaa, hän oli vapautettu kaikista epäluuloista — nyt hän, hullu, oli ollut melkein varma asiastaan ja nyt yksi ainoa sana puhalsi pois epäluulot, ei ainoastansa viimeiset vaan samalla entisetkin, kaikki — yksi ainoa sana tuon enkelin suusta, jota kohtaan hän oli ollut niin hirveän väärä —
Rouva Helding'in ääni kutsui hänet takasin todellisuuteen: