* * * * *
Erik otti pöytälaatikosta avonaisen kirjeen ja silmäili sitä loppupuolelta:
"Kuusi kuukautta tästä päivästä —"
"Niin, viime keskiviikosta — on vekseli lunastettava, ja se sattuu aivan pahimmoilleen, ajalla, jolloin maamiehellä on monenlaiset rahanmenot muutenkin. Kyllä se vekseli vaan on uudistettava silloin, ja koeta siihen hankkia rahaa itse —"
"Nyt hän on köyhä olevinaan!" mutisi Erik. "No sinne on pitkältä vielä — ja mitäs tässä muuta on?" hän käänsi paperin ja silmäili ensimäistä sivua:
"Hm —, hm —"
"Niin raskaasti on meitä surettanut sinun kirjeesi. Sinä olet muuttanut opintosi, kun olit jo aivan lähellä valmistua jaloon, pyhään virkaan — se oli hyvin, hyvin katkeraa kuulla; mutta sinun mielesi mahtaa, olla aivan muuttunut sekin — luulen ymmärtäväni, mitä et suoraan sano — luulen tapahtuneen, mitä aavistin ja pelkäsin —"
"Ah! Eikö nyt enää ihminen saisi vapaata tahtoaan käyttää — ei, pitäisi aina vaan kulkea yksinkertaisten vanhempain talutus-nuorassa, kyllä kai — no enempi semmoista:"
"Minä sanon sen oikein toden teolla, että minä en olisi suostunut tuohon ihan hämmästyttävään laina-asiaan. Äitiäsi tulee sinun kiittää, hellän äitisi pyyntöjä — että saat tuon summan. Mutta sen ehdon panen minä sinulle: käy täällä kotona niin pian kuin mahdollista, että voimme vielä yksissä neuvoin tuumailla kaikkia näitä niin tärkeitä asioita. Paitsi sitä on äitisi kipeä ja halajaa sinua nähdä" —
"Noh", virkahti Erik, "tavallisia vanhuuden kipuja — Ei, ei nyt sovi lähteä, hyvät ihmiset! Kyllä vielä saatte odottaa. Olkoon nyt ukko julma, kylläpähän aikanansa asettuu taas — hyvä vaan kun sain tuon vekseli-asian toimeen."