Hän pisti kirjeen laatikkoon takasin:
"Nuo kirjeet kodista saattavat vaan pahalle mielelle — aina ovat siellä tyytymättömiä, aina nuhteita, saarnoja — melkein parempi kun en lukisi niitä ensinkään."
Ja niin tekikin Erik. Ensi kerta kun kirje tuli, oli hän juuri menossa Helding'iin. Hän pisti kirjeen semmoisenaan pöytälaatikkoon ja sinne se jäi, unhotuksiin. —
Kului aikaa, viikko vieri loppuun ja toista alettiin, vaan Erik ei tullut lähemmäksi määräänsä; päinvastoin melkein. Tosin! Yksi edistys tuli hänen osaksensa, mutta sen vastapainona oli taas toinen, ikävä tapaus. Edellisestä ensiksi puhuen: Hedvig'in albumia katsellessa yhtenä päivänä, rohkaisi Erik mieltänsä ja pyysi Hedvig'in muotokuvaa. Hedvig vastasi, hänellä ei olevan ainoatakaan jälellä viimeisestä tusinasta, vaan lupasi niinpian kuin hän taas otattaa, antaa yhden Erik'ille. Tämän johdosta pyydettiin sitten Erikin kuvaa vastavuoroksi. Hänellä oli, hän toi ja sai ilon nähdä sen sitte Hedvig'insä albumissa. Mutta päivästä päivään odotti ja halusi hän tuota luvattua kuvaa, — turhaan. — Hedvig ei ollut vielä käynyt valokuvaajalla, Erik ei vielä päässyt suuteloilla peittelemään tuota kallista kuvaa. — Ja toinen ikävä sattui. Nuo arpajais-tanssit. Hedvig oli sanonut monastikin, ett'ei hän huoli sinne mennä, hänellä oli niin vähän tuttuja, oli niin kuuma aika ja väkeä kun kaiketi kokoontuisi paljon, eihän siinä ilkeisi pyöriä punasena ja hikisenä. No! Erik ei mennyt hänkään, ainahan hänen päätöksensä riippuivat Hedvig'in päätöksistä. Arpajais-ilta tuli ja meni, Erik oli kotona ja hänen luottavaiseksi muuttunut mielensä ei aavistanutkaan muuta kuin että Hedvig'kin oli kotona. Mutta seuraavana päivänä ilmoitti Hedvig olleensa kuitenkin noissa tanssiaisissa ja siellä olleen erinomaisen hauska.
Se koski kipeästi, tämä sanoma! Hedvig oli saanut uusia ihastelijoita, tuo karvas kateuden-aika oli alkava taas — Erik huokasi surumielin — ja mikä salatarkoitus takana oli; näytti aivan kuin olisi Hedvig tahtonut viekotella häntä jäämään pois, päästäksensä huvitteleimaan hänestä vapaana.
Ja valitettavasti taisi Erik ollakin oikeassa. Hedvig'in käytös häntä kohtaan oli taas tuntuvasti kylmempi. — Erik oli loukattu tuosta petoksesta eikä voinut sitä salata. Hedvig kyllä huomasi hänen mielipahansa, vaan ei huolinut häntä vähääkään lohduttaa. Erik ajatteli uskollista rakkauttansa ja tuota suurta apuansa heidän rahamurheissansa, ja hänen sairaassa sydämessänsä nousi nyt syytöksiä Hedvig'iä vastaan kovuudesta ja kiittämättömyydestä. Hän suututteli yhä enemmän, kävi harvasanaiseksi ja ikäväksi. Kotiin tultuansa kuitenkin, kun oli yksin taas — kaipauksensa vaan kumppalina, tukehutti hän kaikki nuo pahat syytökset. Hän itse oli vikapää, hän oli ollut loukattu ja kylmä ilman syytä. Muutu ajoissa! — hän vaaleni ajatellessansa että hän voisi menettää Hedvig'in. Hän pelkäsi miten Hedvig huomenna häntä vastaanottaisi.
Niin oli, sen havaitsi hän suruksensa, heidän välinsä oli melkein vaan samalla kannalla kuin ensi alussa. Nytkään hän ei ollut sen varmempi kuin että hän vieläkin pelolla ja vapistuksella tuli Helding'iin, epätietoisena mikä hänen kohtalonsa viimein oli oleva.
Tuli sitten päiviä, jolloin Hedvig oli ystävällisempi, ja taas virkosi Erikin toivo.
"Nuo kirotut arpajais-tanssit, ne ovat syynä kaikkeen!" huudahti Erik aina ajatustensa päätteeksi. Hän ei tullut selville, oliko hän itse matkaansaattanut tuon kylmyyden Hedvig'in käytöksessä, vai olivatko toiset, ihastelijat tunkeneet hänet pois tieltään. Ja nyt hän ei edes tuntenutkaan heitä. Muodottomina mörköinä he häälyivät hänen ympärillänsä.
"Oi, kun tulisi muutos, minä ihan menehdyn! Nuo kauheat luulot nostavat päänsä taas, taas olen epäilevä ja loukkaava olentoa, jota ylinnä rakastan, taas hän on harmistuva ja itkevä, ja syystä, sillä hän on viaton nyt ja aina, ja — huomaa se! — millä oikeudella minä häntä vartioitsen? Ei millään. Mitä minulla on sanomista, vaikka hänellä olisi sulhasia kymmenkunta! Mitä se teihin kuuluu, voisi hän sanoa minulle vasten silmiä. — Ei! muutos täytyy tulla, oikeutta täytyy saada! Minun morsiamenani, minun kihlattuna morsiamenani tulee hän minun varjelukseni alaiseksi — ja syyttäköön itseänsä ken sitten uskaltaa, häneen edes kurkistaakaan!"