Jopa pidettiinkin Hedvig hänen morsiamenansa, sen sai hän kylliksensä kuulla toverein parissa, kun soitanto-iltoina tapasi heidät Kaivopuistossa. Hän suuttui heihin, vaan suuttui myös itseensä, hän oli samanlainen itse, hän oli ennen aikojaan anastanut sulhasen oikeudet.
Ja Erik päätti kun päättikin kerran rohkaista mielensä, ilmoittaa rakkautensa ja kosia, vaikka rouva Adelheid'inkin läsnä ollessa, koska hänestä ei voinut päästä.
Adelheid oli muuttunut toisin kuin Hedvig. Hän kävi yhä makeammaksi päivästä päivään. Ja Erikin, täytyi kun täytyikin olla mielinkielin, koska hänen läsnäollessaan aikoi kosia. Niin lähenivät toisiansa, ulkoapäin päättäen, paremmin Adelheid ja Erik kuin Hedvig ja Erik. Ja Adelheid tarjoeli virvoituksia mitä vaan voi keksiä, simaa, viiniä, hilloa y.m. y.m.
* * * * *
Istuttiin salissa.
Hedvig oli viimeiset pari päivää ollut hyvinkin suopea taas, tosin enemmän pintapuolisella, huolettomalla tavallaan, Ja Erikin kielellä oli kieppunut kosinta, mutta sen lausuminen ei ollut helppo asia, — se lykättiin päivästä päivään. — No kerrankin meni Adelheid kyökkiin. Erikin sydäntä ahdisti. Hän siirtyi vähän likemmäksi Hedvig'iä, silmien edessä alkoi hämärtää, hän aukasi suutaan, änkytelläksensä esille mitä niin hänen sydämensä täytti —
"Kuulkaa, herra Autio", alkoi samassa Hedvig vapaasti.
Aution muodon täytyi tasaantua taas tavallisen näköiseksi, hän rykäsi hämillään ja katseli odottavasti Hedvig'iin. Hedvig oli kotvaseksi keskeytynyt, nyt hän jatkoi:
"Näinä ihanina iltoina olen kaukaa kuullut satakielen laulua. Kuuluu kuin löisi se liirujaan aivan ison lehtokujan tienoissa, rantapuolen pensastoissa kai."
"Niin", sanoi Erik tyhjällä hymyllä; "mitä hän välitti satakielistä, ei tuhatkielikään häntä huvittaisi."