"Minä olen Autio, talollinen tuolta keski-Suomesta — Antero Autio."
"Niin — esitelkööt nyt itsensä muutkin — istukaa isäntä. Suomen poikia me olemme!" Koiskanen löi kämmenellään pöytään että lasit kilahtelivat. "Hoi, Ganymeedi, Markus vai mikä oletkaan — paljon enemmän punssia."
Muutkin tekivät itsensä tutuiksi isännän kanssa, hän pisti kättä sinne ja tänne ja istuutui sitten, leveästi hymyillen, nuorten seuraan.
"Kiitoksia — kiitoksia paljon", sanoi hän, kun Koiskanen kaasi hänelle lasin punssia puhvettipojan tuomasta täydestä pullosta; "voipihan sitä vähän maistella, vaan ei paljon. Eukot kotona aina niin varoittelevat. Maistanhan vähän, mutta —"
"Hoo", huudahti Koiskanen, "tottahan toki, kun kerran pääkaupunkiin tulee. Akkavalta olkoon kotona, ei se tänne ulotu. No maljahan, veikkoset — Tää on oikein venskan punssia, ainoa hyvä mikä meillä Ruotsista on."
"Tunnetteko te, hyvät herrat", alkoi taas Autio, "minun poikaani Erikkiä?"
"Tunnemme hyvinkin", vastattiin.
"Minä tulin kaupunkiin oikeastaan häntä tapaamaan, mutta kun kävin hänen asunnossaan, niin ei ollutkaan mies kotona. Sanoivat siellä hänen lähteneen tiistaina jonnekin maalle pariksi päiväksi — pitäisipä hänen palata jo kohta."
"Jaa", vastasi eräs, "hän meni pääsiäis-lomaa viettämään Väinö Ranolan kotiin Järvenpäässä. — En minä luule että hän vielä sieltä tulee."
Antero-ukko raapi korvallistansa.