"Milloin yhdentoista aikana?" kysyi rouva Helding, joka oli astunut saliin.
"Aamupäivällä huomenna, tietysti — hän on ruvennut tulemaan niin aikaseen, että täytyi sitä sanoa. Aamusilla on aina niin kiire saada päällensä."
Erik tuli kotiin.
Nyt oli ratkaiseva hetki tiettävissä; ja miten äkkiä se tulikaan! Juuri kun hän oli arvellut, että he olivat vielä melkein samalla kannalla kuin alussa. Mutta eiköhän se melkein niin ole — en tiedä sittenkään Hedvig'in sydäntä ja minä, minä olen ujo ja pelkääväinen nyt niinkuin ensikerralla. Nyt ei ole enää pakko käsissä, jokohan huomenna kosin, ehkä toisena iltana vasta —
Hän käveli edestakasin.
"Mutta mitenkä hän päättäisi tämän kävelyn? Eikö hän ajattele, eikö hänen melkein pitäisi tietää, mitä minä olen hänelle sanova? Eikö hän pelkää — Vai olisko hän toinen kuin se puhdas enkeli — Ei, joka kerta ovat kaikki minun luuloni tyhjään rauenneet, häpeään tulleet! Hän luottaa minuun — hän rakastaa minua tyyneesti vaan syvästi — Oi Hedvig, hyvä tyttö luota minuun, ota vastaan minun uskollinen varjellukseni elinkaudeksikin —" hänen tuli kyyneleet silmiin.
Niin, Hedvig oli jo melkein hänen morsiamensa, ja sitä ajatteli Hedvig itsekin — siinä mielessä Erik tänä yönä nukkui.
13.
Oli yhdentoista tienoissa aamu-päivällä.
Helding'in verannalla istui tuo tavallinen seura:: rouva Adelheid, Hedvig ja Erik Autio.