Erik Autiokin nyt näkyi, ohjelma kädessä, lähestyvän näyttämöä. Hänen muotonsa oli iloinen, hänen ryhtinsä reipas, miltei ylpeä.
Hän seisahtui ja katsahti ympärilleen, missä tuttuja löytäisi.
Niin! siinä istuu yksi parvi!
He olivat huomanneet hänen, hän nyykähytti heille ja läksi tulemaan heidän luoksensa. Hän risteili ja tunki tuolien välitse — "anteeksi!" jonkun joukossa täytyi toisinaan väistyä vähäsen — viimein hän oli perillä.
"No siinähän se onnen poika tulee", tervehti eräs pöydän ääressä istujoista, "kauniimman tytön suosittu sulhanen."
"Vai niin! no gratulor, gratulor!" [onnittelen], sanoi pari muuta.
Toiset naureskelivat salakähmäisesti.
"Älkää joutavia puhuko", vastasi Erik teeskennellen totiseksi ja hakien tuolia itselleen. "Ja teillä on, näemmä, tuutingit jo edessänne. — St! viinuri —"
"Paikalla, paikalla", sanoi sivutse rientävä viinuri.
Erik katseli malttamattomasti ympärilleen, ja nakutti kepin-nupilla pöytään.