"Ylemmällä niin, mutta taivaan rantaa et näe, puut peittävät. — Kylläpä sitä poutaa on kestänytkin — tämän kuukauden."
Näyttämön esirippu soljui syrjään. Muuan ilve-laulaja esiintyi, ja veti vähäksi aikaa huomion puoleensa.
Pöytä eteenpäin Erikin seurasta istui toinen, käytöksessään hiljaisempi seura. Kohtuullisesti maisteltiin punssia tässä seurassa. Puheen johti pitkä, parrakas mies, jonka silmistä loisti korkea äly ja samalla jalo vakavuus. Nuoremmat seurassa eivät näyttäneet olevan lähemmin tuttuja hänen kanssansa; usein siis mainittiin hänen nimensä: lehtori Lönnbom.
"Niin! Te olette siis savokarjalaisia kaikki", sanoi Lönnbom. "Osakunta-tovereja! Minäkin näette, kuuluin savokarjalais-osakuntaan, ja minut vetää vielä puoleensa paremmin tämä heimolaisuus, vaikka halusta olen nuorien seurassa ylipäätään. Nuorien seura virvoittaa, siitä saapi raittiita herätyksiä elämään ja isänmaalliseen työhön. — Muista osakunnista en tunne juuri monta — niin on tuossa yksi tuttu sentään, Erik Autio."
"Tohtori, kuten häntä jo pilalla mainitaan", sanoi nuoremmista yksi.
"Niin tosin! Hän on kääntynyt äkkiä toiselle uralle", sanoi Lönnbom. "Kuinkahan oikein tehty se sitten lienee tuommoinen pyörähdys toiselle satulalle, kun on mies jo melkein valmis virkaansa. Ainakaan hänen vanhempansa eivät ole siitä kovin iloissaan."
"Hän on Hämeen puolelta kotoisin", arveli joku.
"Niin, Hämeestä", vastasi Lönnbom. "Ylioppilaana olin konditioonilla hänen kotipitäjässään — rovastin poikain opettajana. Tämä Erik tuli sitten, isänsä pyynnöstä, myöskin minun kouluuni. Hiljainen, hyvä poika, erinomaisen hellätuntoinen talonpojan lapseksi."
"Eikö hän ole jo vanhanpuoleinen poika — hän on myöhään alkanut varmaankin."
"Hän oli kuudentoista vanha silloin, eikä hänelle alkujaan aiottukaan sen enempää kouluttamista kuin mitä minä voin hänelle antaa. Sitten muuttuivat mielet hänen kodissansa. — Talonpojat tavallisesti alkavat myöhään — Matti Myöhäisiä ovat, meidän hyvät suomalaiset."