"Olen niin vasta-alkavainen vielä, ett'en varmaan saata sanoa", vastasi Autio. "Sen vaan tiedän, että olen iloinen, kun käännyin takasin tieltä, millä läksin pettämään sekä itseäni että muita."
"Älähän kovin iloitse", sanoi Lönnbom kepeällä pilkalla, "sitä tietä, on moni sinua etevämpi kulkenut katumatta."
Autio häpesi hieman.
Wellanen naurahti.
"Pitäisihän todistajiksi minun sanoilleni oleman yllinkyllin taivaaseen mulkoilevia mammonan-orjia", sanoi nyt Autio vähän närkästyneenä.
"Älähän tuomitse omilla todistuksilla", vastasi Lönnbom kuivasti, — "ett'ei viimeinen eksytys tule ensimäistä pahemmaksi."
Ukkosen jyrähdys kuului.
Autio rypisti kulmiaan eikä huolinut pitkittää puhelemistaan Lönnbom'in kanssa.
"Ehkä nyt vetäydyn taas omaan seuraani", sanoi hän ja heitti hyvästi.
"Minä olen monasti jo aikonut käydä luonasi", sanoi Lönnbom, "kyllä kohta tulen — puhelemaan entisiä ja nykyisiä."