"Teidän siis ei olisi tarvinnut tulla", Hedvig ei ollut kuulevinaan että Erik alkoi vastata, vaan jatkoi suuta muikistaen. "Minä joudun vielä huonoon huutoon. Minä pyytäisin siis että menette pois — hetikohta!"
Erikin hymyilevät kasvot hölmistyivät pilalle.
Oliko se hänen rakastettu Hedvig'insä, joka näin hänet käski pois? Ja millä tuikealla, melkein vihaavalla äänellä, millä vaivatulla muodolla — aivan kuin olisi mustalainen taikka mikä maankulkuri tunkeutunut sisään.
Huonoon huutoon! Ikäänkuin kihlauksesta ei voisi olla puhettakaan — ja Erik, joka luuli sitä niin läheiseksi, melkein olevaksi jo; — huonoon huutoon! Hänen käynnistänsä päivällä, ja kuitenkin oli hänelle luvattu saada kävellä hänen kanssansa yöllä.
Hedvig viskasi virkkauksensa pöydälle ja nousi tuskastuneena ylös.
"Minä — minä menen sitte —" vastasi Erik tukkeutuvalla äänellä, otti hattunsa ja meni syvästi loukattuna ulos.
Hän hoiperteli rappusia alas ja seisahtui — häntä pyörrytti, hän oli kuin huimaavasta korkeudesta syösty.
Ja syösty hän olikin — toivonsa taivaasta.
Iloisimmalla toivolla hän oli tullut — nuopeana kuin pihalle potkastu koira hän meni.
"Voi!" hän painoi kätensä sydäntänsä vastaan, se tykytti että oli haljeta — "mikä kohtelu — ja mikä julma pilkka — että paremmin soveltuisin hänen äidillensä — millä sitä olen ansainnut —"