Viha rupesi hänessä kihisemään, kuohuilemaan — hän koetti rauhoittaa mieltänsä — hänen silmänsä sipaisi salin akkunaa. Siinä seisoi Hedvig ja hymyili.
"Ja riemutset vielä! —" hän ei huolinut selvitellä ajatuksiansa, hän kääntyi äkkiä takaisin ja juoksi taas rappusia ylös — ovi oli vielä auki, hän astui saliin taas.
Hedvig seisoi työpöytänsä edessä ja pisti puikkonsa kerään.
Hän katsahti Erikiin kummastellen.
Vaaleana ja vapisevin huulin Erik astui Hedvig'in eteen.
"Mitä pahaa minä olen teille tehnyt — että minua niin kovasti kohtelette. Minä olen rehellinen mies, joka uskollisesti — on teitä rakastanut — ja palkinnoksi nyt menettelette minua kohtaan niinkuin tunnoton — tunnoton —"
Hedvig'kin vaaleni vähän.
"Mikä?" kysyi hän kylmäkiskoisesti.
Erik vaikeni.
"Ei teidän tarvitse tulla tänne soimaamaan minua", sanoi Hedvig, "en minä huoli teidän soimauksistanne enempää kuin kaipaan teidän liehakoimisiannekaan. Minä en halua mitään yhteistä teidän kanssanne. Me emme sovellu toisillemme, se olisi ihan naurettava yhdistys."