"Nyt vihaan sinua", sanoi Erik — ja tuntia myöhempään hän huomasi rakastavansa Hedvig'iä aina vaan, rakastavansa häntä yhtä hehkuvasti kuin ennen.
Minä en voinut toisin käyttäitä, puolusteli hän ensimmältä, ja mitä siitä olisi ollut hyötyä — Hedvig ei rakastanut sinua, Hedvig ei ole milloinkaan rakastanut sinua.
Vai ei? ajatteli hän sitten. Eikö Hedvig monasti ole osoittanut oikullisuutta sinua kohtaan — sinä olet ollut kärsivällinen — ja heti jälkeenpäin hän on ollut sinulle hyvä taas, hellämielisesti sovittanut kaikki ja katsellut sinua lempeästi, rakkaasti? Miksi nyt niin suututit?
"Voi voi, jos hänen äitinsä toki olisi ollut kotona — ei tämä kaikki olisi päässyt tapahtumaan.
"Mutta oliko se muuta kuin hänen tavallisia oikkujansa vaan? — Ei hän ollut todella suutuksissa — hän hymyili akkunassa, aivan kuin sovinnoksi — ja minä suutuin siitä enemmän vaan — olinko hullu? Miks'en mennyt pois hiljaisuudessa — iltapuolella olisi kaikki ollut unhotettu, kaikki entisellään taas. — Itse, itse olen onneni hävittänyt."
Ja nyt tuli katumus, katkera katumus.
"Miksi, miksi en pitänyt paremmin huolta onnestani! — Minä en ole niin nuori enää, minä en ole etevä ruumiin enkä älyn puolesta. Se oli tavaton, ansaitsematon onni, mikä minulle koitti, hellällä huolella olisi minun pitänyt sitä varjella — ja mitä tein! Raa'asti kouristin kukkaseni — voi onnetonta Erikiä. —
"Olisiko sovinto, olisiko anteeksi-saaminen mahdoton, aivan mahdoton?
"Olisi, olisi, auttamattomasti. Tuo kouristus jätti merkin, mikä syöpyi sieluunkin. Älä odota armoa, sinä et sitä ansaitse, sinä et sitä saa ikinä — ikinä —"
Hän väänteli käsiään, hän ei saanut rauhaa sisällä eikä ulkona — aina vaan leijaili hänen edessänsä ne onnen osat, mitkä hän hurjuudessansa oli hukannut.