"Hurjuudessani menin häntä solvaisemaan — itse menin vaatimaan rukkaset itselleni, hahaa — Eikä siinä kyllä, käsin kävin häneen. Askeleesta askeleesen olen murhannut kaikki toivoni, kaikki mitä kalliinta minulla oli — hän on nyt vieras, kuollut, — en saa hänen seuraansa, en saa häntä nähdä — ja elä sitten! Kävele nyt yksinäsi yöt, päivät! Oi nuo iltakävelyt, jotka eivät milloinkaan päässeet toteutumaan — mitä ne lupasivat, mitä ne merkitsivät? Eikö hänen rakkauttansa? Hän rakasti sinua —"
Erik parka!
"Hän ei tunne itseänsäkään, vielä vähemmin toisia", sanoi Lönnbom Kaivopuistossa. "Tunne itsesi! käski kreikkalainen viisas — ja hyvä sen, joka sitä käskyä maistaa." Jos Erik olisi kuullut nämä sanat, olisivat ne ehkä nyt johtuneet hänen mieleensä. Hän ei ollut huolinut tutkia, taisiko hän tulla aikoihin ilman tätä rakkauttansa, hän ei ollut varoillansa, hän antoi vihalle valtaa, hän ei hillinnyt itseänsä — silmänräpäys käsitti koko elämän.
Seuraavana päivänä, kun Erik taas pakeni yksinäisille vaelluksilleen, tuli Helding'in piika Martta häntä vastaan.
Erikin ajatukset olivat joskus viivähtäneet siinäkin kysymyksessä: milläköhän mielellä Hedvig on tästä kaikesta, eiköhän Hedvig tunne kaipausta kuitenkin?
Hän päätti vaihtaa pari sanaa Martan kanssa.
"Mitenkä voivat nyt teillä?" kysyi hän.
"Niin Helding'issä", vastasi Martta ja naurahti, "en minä heistä tiedä, enkä huoli tietääkään mitään. Eilen minut ajettiin pois."
"Ja tiedättekö minkätähden pidätti häntä Martta. Neidin tähden! He haukkuvat ja valehtelevat että minä olen joka yö poissa, mutta oikea syy on se, että neiti pelkää minun tulevan tietämään hänen omat vehkeensä. Näette! Toissa iltana olin ulkona — veljeäni tervehtimässä — ja kun yöllä palasin, näin verannan oven olevan auki ja näin neiden siellä vahtivan — sulhasia tietysti, sillä tilaisuus oli hyvä, rouva oli poissa, hän yksin kotona vaan. Mutta neiti äkkäsi minun ja suuttui siitä niin että seuraavana —"
Loppua Erik ei enää kuullut, hän oli kuullut kyllin. Huumautuneena kääntyi hän syrjemmille teille, kaivopuistoon pakoon, piiloon. — — — "Ja epäiletkö vielä että hän sinua rakasti? Hän odotti sinua — sinua — — hän odotti turhaan — hän oli silloin jo yksin kotona — ja sinä, tyhmä elävä, et ymmärtänyt, et mennyt — aah!" hän heittäytyi nurmelle, nyrkit otsaa vastaan, kiroili ja riehui — — — "selvästi, ehdottomasti hän sinä iltana sanoi: tulkaa yhdentoista aikana! — olinko ihan mielipuoli, kun en paremmin ajatellut — kun vaihetin tuon sanomattoman onnen kehnoon juopumiseen —" hän nousi istualleen taas, toivottomasti tuijottaen ilmaan.