Yhä korkeamalta, ihanammalta näytti hänen menetetty paratiisinsa, yhä kurjemmalta, kauheammalta hänen kohtalonsa. Hän kammoksui epätoivonsa kuiluja, mitkä hän itse oli avannut, vaan hänen täytyi niihin alas syvemmälle, syvemmälle.
Nyt oli selvinnyt myös syy Hedvig'in käytökseen, nyt rupesi Erik häntä paremmin tuntemaan. Oliko se oikeastaan siveän neiden käytöstä? nousi hänessä kysymys — mutta hän karkoitti sen kauas. Vieläkö tässä rupean siveyden-saarnaajaksi! Siveä Erik — vakaa, vanha Erik! pilkkaili hän. Hän inhosi itseänsä.
Ja Hedvig oli ideaali nyt kuin ennen.
"Hedvig on niin siveä kuin kukaan muu, mutta hän rakasti sinua, rakasti niin — — — Oi kultani, lintuni! Orjana olisi pitänyt minun ryömiä hänen jalkainsa juuressa ja rukoilla anteeksi — ja mitä tein? Minusta tuli halpa, ilkeä ihminen, minä roisto uskalsin käydä kourin hentoon, viattomaan, turvattomaan tyttöön — minä pakoitin kyyneleitä noihin ihaniin rakkaisiin silmiin, jotka iloitsemaan ovat luodut, eikä itkemään — minä tuotin hänelle karvaan hetken, millaista hän ei milloinkaan ollut kokenut, ei milloinkaan olisi pitänyt saada kokea — oi, voi hänen kyyneleensä kuinka ne polttavat minun poloista sydäntäni, polttavat kauheasti — Hedvig enkelini! anna anteeksi, anna anteeksi! Itse tahtoisin itkeä verta jos voisin — vaan epätoivolla ei ole kyyneleitä. Kuivettukoon myös kieli ja käsi minulta pahantekijältä, joka elämäni surmasin — — Pois, pois täältä — ihmisiä tulee — pois koko kaupungista — vaikka Ödeberg'in luokse, siinä on ainakin metsä likellä että pääsen hirttämään itseni."
Hän oli hulluuden rajalla.
Hän nousi ja läksi liikkeelle taas.
Takaa kuului iloista puhelemista — hän säpsähti:
Hedvig'in ääni!
Hän katsahti taakseen. Niin, siinä tuli Hedvig, ja upseeri rinnalla — kahden vaan.
Hän kiiruhti eteenpäin, poikkesi ensi käännökseen ja vakoili puun takana.