Sitten hän ei tullut enää.
15.
"Vai onneton sanot olevasi — ja kyllä eivät sinun kasvosi juuri iloon viehätä. Mutta heitä hiiteen onnettomuutesi! Etkö tiedä: 'kun suru tulee, anna sen ilolla mennä'."
Näin sanoen Ödeberg pisti palamaan hienon hyvänhajuisen papyrossin, nojautui mukavasti sohvankulmaan ja tirkisti savun lävitse Erikiin, joka synkeänä seistä töllötti akkunan luona.
"Onnettomuus", jatkoi Ödeberg, "onnettomuus on yhdeksässä tapauksessa kymmenestä ihmisen oma tekemä ja ihmisen itsensä korjattava. Mikä nyt sinua oikeastaan vaivaa? Onko tarttunut sinuun mikään vaarallinen tauti? Lähde sitten kohta sitä parantelemaan, ymmärräthän sen, sinä joka itse aiot ruveta ihmisten auttajaksi — ainakin pois tästä pahasta mailmasta. — Vai oletko köyhtynyt, pelissä ehkä hukannut kaikki varasi? — No pää pystyyn vaan, ala sinä vuorostasi peijata ihmisiä, vedä heitä nenästä lujasti, parempaa he todella eivät ansaitse. Vai oletko rikoksen tehnyt ja pelkäät poliisin olevan kintuillasi? No älä sitten siinä töllötä, laita luusi toisille markkinoille, siellä olet yhtä hyvä kuin ennenkin. Vai —"
"En ole vielä murhamies ja jos kenen murhaan, niin se on itseni", virkkoi Erik katkeralla pilkalla.
"Itsesi — vai niin — hm! — Noh, ilman omaa syytä ja tahtoa olemme työnnetyt tähän mailmaan. —
"— Kuka käski, en minä huoli täällä olla, sanoo elämäänsä kyllästynyt. Ja kyllä hän on oikeassa, kyllä itsemurha siihen nähden on oikeutettu. — Mutta miksi olla elämäänsä kyllästynyt? Eihän se niin kovin pitkä ole, ja onhan siinä rääppeissä vielä joitakuita herkkusiakin haettavina."
"Minulla ainakaan ei ole mitään siinä haettavaa", vastasi Erik synkästi. "Minä olen menettänyt kaikki — ja omasta syystäni, äärettömästä tyhmyydestäni."
"No mikä se on, puhu suusi puhtaaksi, mies, jos tahdot lohdutusta."