"Lohdutuksesta en huoli, lohdutusta minulla ei ole —" sanoi Erik soinnuttomalla äänellä — — — "Minulla oli onni", jatkoi hän koroittaen äänensä, "taivaallinen onni. Minulla oli tyttö, jota rakastin ylitse kaikkia —"
Ödeberg'in naurahdus keskeytti kertomuksen —
"Niin, naurakaa, naurakaa, sitä odotin; naurakaa tälle hullulle. Itse en jaksa nauraa, nauru on ijäksi kuollut huuliltani. Elämäni onni on hukattu, siinä ei auta mikään. — Minulla oli paratiisi, ja kauniin ruusu siinä. Hän oli elämäni, henkeni — ilman häntä olen tyhjä haahmu, haudan oma."
"Hedvig, sekö on ruususi?"
"Hedvig, Hedvig se oli — oli", vastasi Erik hiljaa, vaipui tuolille pää käteen nojautuen, "ja kuulkaa loppua — niinä kirottu aasi en ottanut mitä tarjona oli minulle ansaitsemattomalle — hylkäsin onnen, mikä ainoan, viimeisen kerran minulle kukoisti —"
"Joutavaa kukkais-kieltä. Yksinkertaiseksi proosaksi käännettynä siis: Hedvig'in olisit saanut, vaan olit liian veltto — ja toinen vei, niinkö?"
"Sinnepäin — en jaksa tarkemmin kertoa, käytökseni minua niin ilettää — ja mitä siitä olisi hyötyä, ollutta ja mennyttä on kaikki."
"No en minä ole utelias. Mutta koska ollutta et saa olemattomaksi, niin miksi et unhota hiiteen koko roskaa. Hulluin kaikista ihmisten hulluuksista on katumus, ja syystä se oli egyptiläisillä rangaistuksen alainen. Sillä tunteella ei ole tolkullista päätä eikä perää, ei pennin edestä. Vaikka valittaisit kuinka haikeasti, et saa sekuntiakaan takasin menneestä ajasta."
"Sen tiedän kyllä, mutta en voi unhottaa — en vaikka sata vuotta täytyisi elää."
"Hahhaha narria! Ja minä joka jo melkeen luulin tehneeni sinusta ymmärtäväisen ihmisen. — Kuuleppas nyt minun neuvoani: mene iloisiin seuroihin ja riehu oikein sydämen pohjasta pois kaikki surut, ja tule sitten kiittämään hyvästä neuvosta."