"Hedvig'iä en voi nähdä enää — se on sanomaton tuska nähdä hänet toisen rinnalla — sentähden pakenin tänne — sentähden pyydän täällä vierasvaraisuutta vähäksi aikaa — — en minä kauan taida sitä tarvita."
"Hyvin mielelläni — ole niin kauan kuin vaan tahdot. Kyllä sinusta vielä miestä tulee, eihän ihminen niin rutihulluksi voi mennä."
Hellin astui sisään, tuoden tarjottimella viinipullon ja kolme lasia.
"Saanko kaataa?" kysyi hän matalalla, vilpittömällä äänellään.
"No mitenkäs", vastasi Ödeberg, seuraten ihantelevilla silmillä kaikkia hänen liikuntojansa.
Lasit olivat täytetyt.
"Eläköön ilo vielä viimeiseen asti, kunnes hajoaa tää lahoava pallo", Ödeberg kohotti lasinsa. "Ilon malja!"
Ödeberg ja Hellin kilistivät ja joivat. Erik tietysti ei yhtynyt maljaan, hän istui paikoillaan ja valju pilkka-irvistys vivahti hänen huulillansa.
"Ja iloisten ihmisten malja!" Ödeberg kohotti uudelleen lasinsa vilaisten Erikiin. "Olkoon vielä viimeiseen asti oikeitakin ihmisiä tässä vanhassa, hassunsekaisessa yhteiskunnassa!"
"Ja Tuonelaan tuskaantuneet! Siihen juon", kavahti Erik vastaan, tyhjensi lasinsa yhdessä kulauksessa, tempasi hattunsa ja meni ulos.