Hellin nyrpisti nenäänsä ja heitti vallan vähän imartelevan katseen Erikin jälkeen.
"Koituva lappviikkiläinen", naurahti Ödeberg.
"Ei se kumma ole, että hän sai rukkaset", virkkoi Hellin. "Kuka hänen morsiamensa oli?"
"No olipa yksi, toiste kerron", vastasi Ödeberg ja veti nyt tytön viereensä istumaan sohvaan.
"Kilkkis! Hellin. Me kaksi tiedämme käyttää hyväksemme elämän harvoja ilon hetkiä, eikö niin — voi kun tillä on nätti tuu", siperteli Ödeberg ja suuteli Helliniä.
Heliin hymyili heikosti.
* * * * *
Ulkona Erik marssi mäet ja männiköt.
Hän oli paennut Ödeberg'in turviin. Mutta Ödeberg tuntuikin nyt hänen mielestänsä melkein kuin ventovieraita, viholliselta. Vihollisia olivat kaikki ihmiset. Parhaalle entiselle ystävälle, isälle, äidille, hänellä ei olisi ollut muuta kuin tuima, torjuva käytös. Hänen surunsa, se oli ainoa kelvollinen kumppani, sitä hän kuljetti kanssaan joka paikkaan, sitä hän hoiti ja ravitsi, sitä hän kyseli ja tutkiskeli, sitä hän toisinaan tuuditti kuolonmietteillä, herättääksensä sen heti taas, tunkeaksensa taas sen sisimpiin sopukkoihin, alkaaksensa alusta taas. Ja itsensä-syyttämiset saattivat häntä toisinaan ääneensä tuskittelemaan ja raastamaan tukkaansa päästä.
Toivon kipinää ei missään. Musta, lohduton tulevaisuus ammotteli häntä vastaan. Hän oli osaton, ilman määrää, ilman yhteisyyttä minkään kanssa mailmassa taikka taivaassa.