Eikä hän parannut täällä. Päinvastoin. Enemmän ja enemmän hän vetäytyi pois kaikesta seuraelämästä. Useimmat atriat hän söi yksin kamarissaan. Yksinänsä kamarissaan hän ryyppi; ja väkeviä juomia hän sai tässä talossa runsaasti. Enimmät illat hän kellistyi täydessä puvussaan sänkyyn; nousi kurjana aamusella taas, ei huolinut pestä itseänsä eikä muuttaa vaatteita. Liassa ja laiskuudessa hän vietti päivänsä.
Ödeberg kartti häntä. Ei hän hulluin parissa huolinut olla, sanoi hän. Ja talonväki todella luuli Erikiä hulluksi. Piiat kammoksuivat häntä ja toivoivat hänen pikaista poislähtöänsä.
Nousevalla viikolla oli Ödeberg'in nimipäivä, jota aina vietettiin kestillä. Siitä ilmoitti Ödeberg Erikille, ja tämä päätti siksi mennä matkoihinsa.
* * * * *
"Hyvää päivää, Hedi!" tervehti Ödeberg, astuen sisä-ovesta Hedvig'in kamariin, pani pöydälle silkkihattunsa, koppa alaspäin, veti hansikkaan oikeasta kädestään ja kätteli Hedvig'iä.
Hedvig, joka hänen tullessansa lojotellen sohvannurkassa luki romaanikirjaa, mikä kuluneista kulmista ja ränstyneistä siteistä päättäen oli joku Zolan taikka Kock'in lainakirjastosta, laski kirjan syliinsä, nyykähytti päätään ja ojensi verkkaan kättänsä Ödeberg'ille.
"Mitenkä voit, 'ikävät on ajat ja päivät on pitkät', kai?" kysyi Ödeberg.
"Ikävä, ikävä — mitenkä muuten", vastasi Hedvig ja haukotteli.
"Mammasi ei ole kotona, kuulemma; missähän se vanha tarhapöllö pöyhistelee taas?"
"Hän meni esplanaadiin kävelemään. Olisitteko tahtoneet tavata häntä?"