"Ja nyt sinulla on luutnantti Juroff ongessasi", virkahti Ödeberg.
"Mistä sen tiedätte?" kysyi kohta Hedvig hiukan punehtuen, ja rupesi oikeimmin istumaan.
"Hm tottahan minä tyttärestäni sen verran huolta pidän, että hankin tietoja hänen elostansa ja olostansa", vastasi Ödeberg. "Juroff kuuluu olevan rikas, ei hän hulluimpia rakastajia ole sinulle."
"Ja kaunis mies, vaikka pienenläntä. Oletko häntä nähnyt?"
"En, enkä ole utelias häntä näkemäänkään. Hoida sinä sitä asiaa yksin, se taitaakin olla viimeisiä täällä."
"Viimeisiä? Ettäkö minä menisin hänelle vaimoksi, sitäkö tarkoitat?"
"Ph, ethän todella niin hassuksi minua luule. Mennä vihille — ja kahdeksantoista ikäisenä, kun ihanin ilon-aika avautuu — sepä olisi verraton hairaus."
"Minä tarkoitin sitä, että ensi vuonna ehkä muutamme tykkänään pois tästä puuro-maasta. Kunhan voin välttää pakko-konkurssia vielä vähän aikaa, niin olen ajatellut keväällä myydä, vaikka polkuhinnastakin, kaikki nämä kiusalliset laitokset. Niiden kanssa en olisi pitänyt alkaa ollenkaan, en niinä sovellu semmoiseen ijankaikkiseen hommailemiseen kuin minkä ne vaativat antaaksensa täyden tulon. Sitten siirrymme suureen mailinaan, siellä saat kreiviä ja parooneja ja miljoonamiehiä — heh! ylioppilasten ja luutnanttein sijaan. Siellä meille koittaa kultanen aika — ja mamma jääköön —"
"Tänne, no se nyt tosin olisi hyvä", tokasi Hedvig. "Sitä juuri aioin ehdotella."
"Niin, ei hänestä kohta ole kuin varisten-peloittimeksi. — No mitä muuten pidät minun tuumistani?"