"En vielä tiedä. Voivathan olla kyllä hyvät."
"Niin no, sitä minäkin", Ödeberg nousi ylös. "Ja nyt ehkä sietäisi lähteä taas — on asioita kaupungissa parissa paikoin —" hän otti hattunsa ja kätteli kylmästi Hedvigiä — "terveisiä mammalle — eläkää iloisesti."
Hän meni ulos, seisoi vähän aikaa kadunkulmassa, heiluttaen keppiään ja käydä keikaili sitten tiehensä.
16.
Lämmin päivä oli päättynyt. Auertavalla taivaalla uiskenteli heleästi hohtavia pilven haituvia. Luonto lähti levolle, vereksenä ja tuoksuvana se oli kohta kasteen peitosta heräjävä uuteen ihanuuteen taas. Maantietä pääkaupunkiin vaelsi Erik Autio. Surkeasti muuttunut oli tämä mies. Hänen käyntinsä oli pikemmin vaapustelevan vanhuksen kuin parhaassa ijässään olevan miehen. Usein hän seisahtui ja tuijotti tylsästi eteensä. Kaunis hän ei ollut milloinkaan ollut, mutta nyt olivat hänen kasvonsa vieläkin vähemmän miellyttävät.
Rappiolle joutunut, ruma äijä, ajattelivat nuotkin iloiset parit, jotka häntä vastaan tulivat, ja joitten iloiset puheet hetkiseksi vaikenivat, kun heidän silmänsä kohtasivat tuon vaalean, velton henkilön siivottomalla parransängellään ja huolimattomalla vaatetuksellaan. "Korviani leikkaa ihmisten ilo", mutisi Erik ja istuutui väsyneenä kivelle maantien varrella.
"Voi katalaa, tätä onnetonta elämää, tätä onnetonta elämää", huokaili hän. "Tämä onneton elämä. Kun tulisi sille loppu —"
Hän nojasi päätänsä käsiin ja ajatteli — ajatteli sitä samaa, mitä hän tuhannesti oli ajatellut ja punniskellut.
Huokauksia ja kirouksia puhkesi hänen suustaan vuorotellen.
Viimein nosti hän päänsä.