Vihdoin hän pääsi kortteerinsa eteen, veti syvästi henkeänsä ja koetti antaa muodollensa tyyneen näön. Sitten aukasi hän kyökin oven.
"No Herra Jumala siunatkoon!" huusi Anna, joka askaroitsi hellin edessä, pyyhkäsi pikimmältä käsiään ja löi ne yhteen. "Viimeinkin näkee tohtorin taas. Mutta missä te näin kauan olette olleet — ettehän toki ennen viikkokausia olleet poissa meiltä. Ja me kuin rouvan kanssa olemme kummastelleet ja arvelleet sinne tänne, — Mutta oletteko olleet kipeänä, te olette todella oikein huonon näköinen —"
"En minä ole kipeä", katkaisi Erik ja koetti naurahtaa, mutta hänen naurunsa kaikui kuin hahatus haudasta. "Tuttavain luona kävin — maalla — en tullut siitä teille sanoneeksi. Olkaa niin hyvä ja antakaa minun kamarini avain."
"Kyllä, kyllä", sanoi Anna, päästäen likaisen kyökki-esiliinan päältään. "Avaimen otimme korjuusen, kun ei teitä kuulunut. No nyt rouva ihmettelee ja ihastuu, kun saa kuulla, että viimein olette tulleet —"
Hän meni edellä, avasi Erikin kamarin oven ja astui hänen kanssansa sisään.
"Rouva on maalla hänkin", jatkoi Anna, "hän lähti Malm'iin asioille ja lupasi huomenna hyvissä ajoin aamupuolella olla kotona jälleen. Ja minä olin juuri menossa pois kotoa minäkin, kun tulitte — tokko nyt tarvitsette mitään, tahdotteko illallista taikka teevettä taikka —"
"En tarvitse mitään", kiiruhti Erik keskeyttämään; "menkää vaan, hyvä Anna, niihin vaan tahdotte. Hyvästi vaan!"
"No mutta pitäähän kumminkin tehdä sija teille ennenkuin menen. Te näytätte kovin väsyneeltä."
"No tehkää, tehkää", joudutti Erik.
Ennen hän mielelläänkin oli puhellut ja laskenut leikkiä Annan kanssa, nyt hän olisi halusta nyrkillään lyönyt hänet lattiaan, niin kiusasivat häntä Annan pakinat.