"Mitä on tämä elämä", kuiskasi hän; "mitä on tämä elämä, että silmänräpäystäkään sitä säälisin. Mitä se tarkoittaa, tämä kummallinen olemus maan päällä. Ei mitään, ei niin mitään — —
"Ja tuo leikkikuva, ihminen, olisi paras luonnossa, olemusten ydin! — Kurjin hän on, sanon minä — hän on osaksensa saanut sielun kärsimysten kalkin, tyhjennettäväksi viimeiseen pisaraan asti. — Mato musertuu jalkani alla. Mutta kuka minut musertaa? Mitä vahinkoa minun kuolemastani olisi enemmän kuin tuon madon, minkä limaista raatoa tuskin huomataankaan? Onhan mailmassa matoja, onhan hulluja. Yksi enemmän taikka vähemmän, se on aivan yhdentekevää. — — Äkkikuolema on paras; miks'en minäkin sitä saisi? Ja miks'en itse saisi lopettaa olemusta, jonka olen havainnut erhetykseksi. Miksi tuomitsisin itseni odottamaan tiesi kuinka pitkällistä kamppausta tautivuoteella — taikka hulluinhuonetta? Vai olisiko täällä enää mitään minua pidättämässä? Ei — mennyttä on kaikki, apua en saa mistään — korvausta en voi löytää siihen minkä hukkasin —"
Hän ummisti silmänsä ja harhaili vielä kerran kuvittelujen ilmoissa. Hän näki Hedvigin, rakastettuna, jumaloittuna morsiamenansa, hän palasi kotipitäjääsensä, syleili ilomielin vanhempiansa, joita hän viimeisiin aikoihin niin oli halveksinut, riemuiten esitteli hän heille ja siskoillensa ihanan Hedvig'insä, sopu ja ilo vallitsi ja oli nyt pysyvä ijäksi, kymmenkertaisella ahkeruudella hän ryhtyi opintoihin, muutaman vuoden perästä olivat tutkinnot suoritetut Jumalan avulla — hm — taas Jumala! Mutta eiköhän onnellisella ihmisellä ole Jumala — hänen täytyy kiittää ja ylistää suuresta onnestaan. —
Kolkutus ovella.
Hän kavahti seisaalleen ja työntäytyi kiikkutuolin ja pöydän väliin peittääkseen pistuolin.
Anna taas astui sisään, ja jäi ensimmältä ääneti töllistämään tohtorin julmiin, vääntyneisiin kasvoihin.
"Suokaa anteeksi. Poissa ollessanne tuli teille tämä kirje; minä tapasin postiljoonin kadulla, hän antoi kirjeen ja minä pistin sen tämän hameen taskuun, ja sinne se olisi ihan unohtunut, ellen nyt olisi ottanut päälleni tätä hametta taas. Antakaa anteeksi."
Erik vastaanotti kirjeen, ja Anna meni tiellensä.
Kirje oli isältä, sen hän kohta näki.
Hän heitti sen avaamatta pöydälle. Mitähän siitä paremmaksi tulisi, jos sen lukisikin, joutavia loruja kotitaloudesta — ja varoitus-saarnoja noitten vanhain yksinkertaiselta kannalta. Heikkona kajastuksena nousi hänen muistiinsa, että isä jossakin kirjeessään oli maininnut äidin olevan sairaana. Rakkauden hurmauksissa tämä tieto ei ollut liikuttanut häntä enempää kuin muutkaan asiat, mitkä Hedvigin kanssa eivät olleet yhteydessä — niin, tämän edellinenkin kirje taisi vielä olla pöytä-laatikossa avaamatta, lukematta — nyt hän muisti.